—Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios!
—Eläköön isänmaa! vastasi Antero.
—Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni.
—Runomitassa! huusi toinen.
Joku huiskutti hänelle valkeaa liinaa, mutta hän ei enää voinut erottaa, oliko se Kaarina vai Naimi.
Keveästi notkahtelivat hänen askeleensa puitten välitse painuvaa polkua, ja hän ajatteli, että tämä hetki oli ehkä hänen tähänastisen elämänsä onnellisin. Onko hänkin jotain? Voisiko hänkin jotain toimittaa?—Ja hänen käyntinsä säesti jo uutta laulua isänmaan onnesta ja hänen omastaan. Ne olivat nyt kuin erottamattomasti toisiinsa yhdistetyt.
16.
Korpivaaran Karilassa.
»Veli kullat, veikkoseni, kanssa siskoni suloiset, Kontojärven kaunottaret!»
»Suokaa anteeksi, mutta koska te minut ristitte runoilijaksi, virsiniekaksi vihitte, niin täytyy minun näytteeksi siitä, että henki minussa yhä vielä elää, panna ainakin kirjeeni päällekirjoitus runomittaan, joskaan en nyt malta sitä jatkaa sillä.