»Säkissä oli myöskin »Oulun Viikkosanomia», vanhoja vuosikertoja. Päästyään vanhemmaksi ja vauraammaksi hän alkoi niitä tilatakin. Joka vuosi tuo tai tuottaa hän Oulusta uusia kirjoja. Niin on hänelle kertynyt kokonainen kirjasto, joka kyllä vielä mahtuu vasuun, mutta josta näen, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan niin pieni kuin olen luullut. Sitä on enemmän kuin ainakaan minä olen tiennyt sitä olevan. Hän on omistanut itselleen kaiken, mitä on lukenut. Täytyy tunnustaakseni, että jouduin aivan ymmälle, kun hän alkoi tentteerata minua »Enon opetuksista», jota kirjaa en ainakaan minä ole ennen tuntenut, lienettekö tekään.»
»Niinkuin sanottu, minä olen nyt aivan samaa mieltä kuin »eräät» siitä, ettei Suomen kansa tarvitse kouluja. Se hankkii itselleen sivistystä ilmankin niitä. Jos sille vielä annettaisiin apua opin tiellä, niin ajaisivat tällaiset talonpojat pian edelle holhoojistaan, ja pian olisi yliopisto ja kirkko ja koulu valloitettu ja meidän vanha isiltä peritty kulttuurimme vaarassa. Eikö totta? Luopukaa siis, tytöt, koulupuuhistanne!»
»Tämä nuori isäntä oli nähtävästi kovin hyvillään tulostani, ei sanonut koskaan saaneensa puhua niin oppineen miehen kanssa kuin maisterin. Kysyin, miksei hän ollut käynyt siellä teidän luonanne.—»Ei ole tullut käydyksi, on taitanut ujous vaivata.»—Hän on pienenläntä mies, hiljainen ja vaatimaton, melkein alakuloinen. Silmät ovat syvät, surulliset ja haaveelliset, kauas tähtäävät niinkuin jonnekin yli metsän rajan.»
»Oli eräs kirja, jota hän ei ollut saanut käsiinsä, vaikka oli sitä aina toivonut: Kalevala. Otin sen esille kontistani. Mies punastui kuin lapsi, ja hänen sormensa vapisivat, kun hän käänteli sen lehtiä. Luin siitä hänelle muutamia kohtia. Innostuin myöskin puhumaan omista mieli-aatteistani ja huomasin, että hän käsitti myöskin tuon haaveeni Suomen kansan vanhan viisauden ja uskonnon opetuksien yhteen sulattamisesta. Kun minä arvelin, etteiköhän vain ole väärä luulo se, että Suomen kansalla ei muka ole ollut mitään korkeampaa sivistystä ja korkeampaa siveellisyyttä, ennenkuin se tuli yhteyteen Ruotsin ja kristinuskon kanssa, jotka muka olivat vapauttaneet sen törkeästä taikauskosta, niin hän sanoi, että niitä on täällä sydänmailla olemassa vieläkin ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole monta kertaa elämässään kirkossa käyneet, mutta joilla kuitenkin on, mitä lienee, vanhaa tietoa, sananlaskutietoa, jonka mukaan ratkaisevat kysymyksensä oikeasta ja väärästä eli, niinkuin hän sanoi siitä, »miten olla kuin eleä.» Ja ne semmoiset, lisäsi hän, ovat monta kertaa parempia ihmisiä kuin nykyajan jumaliset. Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko yllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko korvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!»
»Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää, että hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen tästä. Panen tähän vain muutamia säkeitä pitkästä runosta, jossa hän laulaa suomenkielen sorretusta asemasta:»
Suottapa on suomenkieli kapalossa kauan ollut, vaikka tuo on vanha kyllä, jotta poikki ponnistaisi, katkoisi kapalovyönsä, jaksais jo jaloin kävellä, aikamiehen askelilla, päästä päähän pitkän pöydän, isoimmille istuimille, rinnalle rikasten kielten, valtakielten kumppaniksi, että vielä virkamiehet, oikeuden omat jäsenet, suomenkieltä kirjoittaisi, että tuomiot tulisi, esivallan valtakirjat, kansan kielellä omalla, talonpojan tuttavalla j.n.e.
»Hän on sanonut runomitassa samaa, mitä Snellman proosassa, suomeksi sen, minkä hän ruotsiksi. Valitus suomenkielen sorretusta asemasta, kehoitus luomaan vieraan kielen ies hartioiltaan! Ja sen lisäksi arvosteluja ylpeistä virkaherroista, heidän mielivaltaisuuksistaan, uusista paremmista ajoista, sanalla sanoen samoista epäkohdista, samoista puutteista ja toiveista kuin Snellmankin. Itsekseen hän on näitä miettinyt ja paperille pannut. Isänmaa ja kansa ovat hänelle selvinneet kuin itsestään.—»Tämä meidän Suomi, tässä meidän Suomessa» —hän sanoi tuon sellaisella hellyydellä kuin olisi lapsen päätä silitellyt.»
»Kerroin hänelle käynnistäni Rajavaaralla ja mitä siellä oli sanottu Kalevalasta. »Semmoisia ne on, semmoisia ne on kaikki.» Hänen huulensa värähtivät hiukan, kun hän jatkoi: »Eivät ne suvaitsisi talossa pidettävänkään muita kirjoja kuin raamatun, virsikirjan ja jonkun postillan. Jos olisi heidän vallassaan, polttaisivat kaikki maalliset kirjat.» Edessämme oli pöydällä hänen kirjavasunsa, ja nyt huomasin, että siinä oli tulen jälkiä.»—»Eivät vain liene aikoneet teidänkin kirjojanne polttaa?» kysyin minä.—»Ovatpa niinkin. Oma vaimonihan se aikoi semmoisen tekosen tehdä, vaan sain toki uunista pois.»
»Tuo synkkä oppi on siis tännekin luonut pitkän varjonsa. Joka paikassa sen kohtaa, minne tuleekin, joka paikassa se kalvaa vanhimman kulttuurimme juuria ja uhkaa tukehduttaa uuden touon taimia. Se on turmiollinen liike. Helsingissä yliopistonuorison keskuudessa, Rajavaaralla, siellä kirkolla, täällä, kaikkialla se tunkee esiin. Ettei hän, tämä älykäs, sävyisä, hieno mies, saanut edes omaa vaimoaankaan siitä varjelluksi! Hän on koettanut sille puhua, selitellä, ei mikään ole auttanut. Se leviää kuin rutto, tarttuu kuin tauti. Hän oli käynyt kerran Helanderia kuulemassa, ja silloin hän oli valmis.»
»Jos minä aikoisin papiksi niinkuin sinä, Lauri, niin hyppäisin heti ensi sunnuntaina saarnastuoliin ja puhuisin, selittäisin, paljastaisin häikäilemättä. Tämä rikkaruoho on jo liian kauan saanut rehoittaa kansassamme, tukehduttaen kaikkea kauneutta ja jaloutta. Tässäkin tehtävä meille nuorille! Mutta kuta suuremmat vaikeudet ja vastukset, sitä suurempi olkoon myöskin innostuksemme, sitä enemmän ponnistakaamme voimiamme. Mutta kylläksi tästä tällä haavaa.»