»Ja kylläksi muustakin. Kirjeeni on jo liian pitkäksi venynyt, ja lyhyt yö lähenee loppuaan. Jo valaisee aamurusko Panuvuorta tuolla järvien takana. Siellä on isäni entinen koti. Mitä saanen siellä nähdä ja kokea? Mutta sen sanon, ettei maailma ole minusta milloinkaan ollut niin kaunis kuin nyt, ei koskaan tulevaisuuteni niin valoisa.»
17.
Tyynenä kesäisenä aamuna istuu Antero veneen perässä, joka hiljalleen liukuu liikkumattomia, päilyviä vedenpintoja pitkin saarelta saarelle, niemeltä niemelle, salmesta salmeen. Saaret ovat metsäiset ja järven rannat autiot, kallioiset ja jyrkät. Jonkun lahden pohjasta vihertelee ruohikko tai niitty, mutta taloja ja asutusta näkyy vain etäisillä vaaroilla, niissä halmeet heloittavat, kasket rusottavat ja savuavat palotulet tupruavat kuin tulivuoret levittäen hienoa, harsoista auerta yli koko maiseman, ja suloista lemua.
—On nyt mäkikyläläisten hyvä kaskiaan polttaa, viertämättä palavat, virkkaa soutumies, pienehkö, vanha ukko.
—On varmaan, vastaa Antero, sen pitempiin puheisiin ryhtymättä, sillä hänen mielensä matkailee muualla, tämä kaikki vain kehyksenä hänen ajatustensa ympärillä, kuljeksii kaukana, mutta pysähtyy aina lopulta kolmeen kohtaan, vuorotellen kuhunkin: sakastin rappusille, puutarhan penkille ja laamannin salin ovensuuhun—mihin jokaiseen oli kiintynyt kipinä toivoa. Soutaja soutaa, ja hän meloo. Hypähtää kalaparvi kokan edessä veden tyynellä pinnalla. Sivuutetaan saari.
—Siinä se on soma mies tuossa saaressa, virkkaa taas soutaja.
—Kah, onpas toki muuan asukas täälläkin, sanoo Antero, huomattuaan pienen lahden pohjukassa ihmisasunnon.
—Vaikka on herra, niin elää kuin talonpoika, täällä kaiket kesät kalastelee, ja kun viinaa on, niin ryyppää ja rallattaa. Kävin tullessani.
Mutta Antero ajattelee hyvästinheittoa Kokkoharjulla, ajattelee, että hänen runonsa on Naimilla—miksei hän ollut saanut sanotuksi, että se oli syntynyt hänen antamastaan inspiratsionista! Minkä vaikutuksen mahtanee tehdä hänen kirjeensä—kokoontuvatko sitä lukemaan, innostuvatko niinkuin hän? Kuinka ihanata, että on ystäviä, että he ymmärtävät ja tunnustavat, että uskovat hänenkin voivan jotain! Kuinka merkillistä, että ne tällä matkalla löytyivät, löytyivät todellakin, niinkuin oli toivonut, mutta ei uskonut mahdolliseksi, että kaikki löytyi, isänmaa, uudet tehtävät, uudet aatteet.—Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli ollut iloton, ystävätön, yksinäisen naimattoman vanhan enon luona, joka oli ottanut hänet luokseen vanhempien kuoltua.—Voi ihanata maisemaa, voi ääretöntä rauhaa!—On kuin satumaailmaan soutaisin, ja kuitenkin vanhaan kotiini soudan. Ja kun sieltä palajan ja alan elää ja toimia ja toteuttaa—mitä? Mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Kunhan vain yleiseksi hyväksi—joka paikassa on perkkaamaton maa.—Jos todella, jos todella voisin kansan herättää laululla? Oi, laululla laulun kansan!—Jos voisin talveksi jäädä tänne, kotiopettajaksi Kontolan pappilaan—ja samalla jatkaisin lukujani—siinä vanhassa pirtissä ja iltaisin kannelta soittaisin—soittaisimme.
Jos hän tuossa istuisi, alahangoilla, ponnistaisi kaareen kauniilla jalalla, pistäisi silloin tällöin airollaan veteen, lepäisi taas.