—Kuule, Karoliina, sanoi Antero häntä käteen tarttuen, anna nyt anteeksi, että näin heti kohta, mutta minä en voi mitään muuta, ennenkuin—sano, onko se aina tämmöistä sinun elämäsi?
—Elä sinä nyt, rakas Antero, elä sinä nyt sitä ajattele eläkä siitä välitä.
—Minä istuin tässä äsken ja kuulin kaiken.
—Vai sinä kuulit—no sitten—
—Ja jos en olisi kuullutkaan—ja Antero viittasi päällään Handolinin huoneeseen päin.
—Niin, niin, semmoistahan se on—voi, voi, että sen nyt piti näin sattua—nyt juuri—vaan mitäpä sitä enää kiellän.
—Ja tapahtuuko sitä usein?
—Mitä? Eihän siinä mitään erityistä tapahtunut, sanoi Karoliina säpsähtäen ja punastuen.
—Sitä, että onko hän usein tuossa tilassa?
—No, mitä nyt siitä.—