—Onko sitten muutakin?
—Ei nyt puhuta niistä; ei nyt näitä ikäviä asioita ajatella. Kerro ennemmin itsestäsi; mitä aiot ja kuinka—?
—Mitä hän riiteli sinulle äsken?
—Siitähän se oli, että olin käynyt Ilpolassa kuulemassa Paavoa. Hän ei sallisi minun käydä heränneiden seuroissa, enkä minä ole usein käynytkään. Mutta elä sinä nyt, rakas Antero, ota sitä noin,—eihän minulla nyt ole niin suurta hätää.—Alussa minä kyllä olin onneton enkä tiennyt kuinka, mutta nyt minä jo olen siihen vähitellen tottunut.
—Mutta kuinka olet voinut tottua semmoiseen kuin äsken?
—Minä olen saanut rauhan ja lohdutuksen tai olen ainakin saamassa— siihen pääsemässä—tien jo tiedän, jos vain voisin sitä kulkea.
—Kuinka?
—Se kun on Jumalan lähettämä rangaistus syntieni tähden, niin on minun sitä helppo kärsiä. Minähän sain kuulla paljon vanhemmiltani, ennenkuin kuolivat, enemmän kuin sinä, joka jäit heistä pienenä. Mutta että sen kaiken oikein ymmärtäisin ja omistaisin, on Jumala varmaankin pannut päälleni tämän koettelemuksen. Ja siihen täytyy minun tyytyä ja tyydynkinhän minä. Mutta puhutaanhan siitä sitten, kun saadaan oikein rauhassa puhua—jos tahdot?
—Tietysti tahdon!
—Mennään nyt illalliselle, eläkä huoli välittää tuosta.