—Kun sain tietää tulostasi, niin ihastuin minä siitä ihmeellisesti. Jumalalla mahtaa olla joku aivan erikoinen tarkoitus siinä, että lähetti sinut juuri nyt eikä ennen—sekä minun tähteni että ehkä myöskin sinun itsesi tähden.
—Mitä tarkoitat?
—Sitä vain, että samalla kuin hän minua rohkaisee hän ehkä vielä kutsuu sinutkin luoksensa tällä matkalla.—Voi, voi, jos sinäkin oppisit Jumalaa tuntemaan.
Antero ei siihen vastannut, eikä Karoliina jatkanut. Tuokion ajan tuntui heistä kuin he olisivat olleet kaukana toisistaan.
—Sinua varmaankin väsyttää matkan jälkeen, sanoi sitten Karoliina.
Hän vei hänet yliskamariin, pieneen huoneeseen, jossa oli seinämällä vuode, toisella kirjahylly, pöydän päässä ja ikkunan alla matala rahi. Ikkunan pielessä riippui virsikannel.
—Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi—nuo isän kirjat ja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa sitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja soittamaan kannelta. Kun hän on poissa. Se kuuluu silloin niin kauniilta.
Karoliina kohenteli vielä vuodetta, toimi jotain huoneessa, sill'aikaa kuin Antero katseli ikkunasta näköalaa vuorelle ja sen ohi järvelle.
Karoliina toivotti hyvää yötä ja aikoi poistua, mutta kääntyi sitten vielä Anteron puoleen:
—Ethän pahastunut siitä, Antero?