—Mistä niin?
—Siitä vain, kun minä sanoin, että jos sinäkin oppisit Jumalaa tuntemaan.
Karoliinan silmät tulvivat kyyneleitä.
—Enhän minä—mitäs minä toki.
—Voithan tuntea hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Kiitos vain, että tulit.
Riisuutuessaan ajatteli Antero:
Ja minä olen siis auttamassa sisartani pääsemään heränneitten seuraan! Minä? Mitähän ajattelisivat tästä pappilassa? Ehkä ovat juuri lukemassa kirjettäni, jossa heitä niin tuomitsen.—Jopa ovat, jopa ovat ihmeelliset ihmisten kohtalot!—Hän näppäsi kannelta, otti sen seinältä, vetäisi muutamia kertoja sen kieltä, sai siitä esiin jonkun virren nuotin.
Ennenkuin hän ehti nukkua, alkoi korvaan kuulua jostain virren sävel.
Merkillistä, kuinka häntä aina seuraa tuo veisuu—Rajavaaralla, Kontolan Kokkomäellä ja nyt täällä. Ja mihin meneekään, aina tulevat vastaan nuo harmaat ja siniset… Veisuu kuului yhä selvemmin, tuli yhä lähemmä. Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna. Oli kuin olisi kuulunut vuorelta, sen kätköstä. Ei, vaan järveltähän se kuuluu, veneestä sieltä, ja samalla kuuluu airojen loisketta. Ei se oikeastaan ollut ollenkaan surullista. Siinä erotti naisten ääniä ja miestenkin, mutta yli muiden, niinkuin jonain heijastuksena kuului ihmeen kirkas ja soinnukas naisääni.
Kanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina vain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain pidätettyä riemua.