Veri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava niska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja Karoliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa, josta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja itseksensä-haastelua.
—Ehkä minä en sentään,—sopersi Karoliina.
—Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.
—Niin, niin, kyllä minä sen nyt,—mennään—tulkoon, mitä tuleekaan, tehköön, mitä tekeekin!
—Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain tehdä?
—Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä.—En ole milloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta—mutta mennään nyt—mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta…
—Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.
—Niin, niin, mennään sitten täältä.
Vasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt, rauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen ilmeen.
—Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla!—Tuolla ne jo tulevat, istutaan tähän.