Kesti vähän aikaa veisuuta, ja Antero istui metsän laidassa vaimojen takana ja näki edessään naisten peitetyt päät ja miesten tukat, tuolta toisaalta toisten kasvot, kaikki liikkumattomina kuin olisivat olleet kuvia, patsaita, lumotuita salaperäisiä olennolta, joiden joukkoon hänkin kuului, joiden yhteyteen hänkin suli. Päivä oli tyven, taivas hienossa harsopilvessä, aurinko peittyen sen taa. Virsi hymisi kuin itsestään, kuin kenenkään laulamatta ja kuitenkin kaikkien noiden yhteisestä rinnasta tullen. Hänelle tuli sama tunne kuin joskus hautausmaalla, missä satojenkin henkien koolla ollessa on kuin olisi yksin ja jossa samalla tuntuu olevan läsnä elävinä kaikki ne, jotka siinä jossain elävät ja piilevät maanalaisissa asunnoissaan.

Yht'äkkiä hän heräsi, sai kiinni todellisuudesta, kun virsi lakkasi ja syntyi hiljaisuus. Tuossahan istui Karoliina, maassa hänen edessään. Kohosi istualtaan se vanha harmaahapsinen pappi, joka äsken oli puhunut Handolinin kanssa pappilan rappujen edessä. Hän seisoi hetken aikaa äänetönnä, oli totinen ja tyyni. Kun hän alkoi puhua, oli ääni syvä ja varma eikä sanaakaan sammallellut, ei kohonnut eikä laskenut.

—Rakkaat ystävät, alkoi hän, olin toivonut saavani julistaa Herran sanaa hänen omassa huoneessaan täällä niinkuin muuallakin, teidän esi-isäin hiellä ja vaivalla rakennetussa. Olisipahan silloin kuka tahansa voinut tulla kuulemaan, millaista on muka se väärä oppi, jota meidän sanotaan levittävän ja jolla maailmaa villitsevän. En tahdo ketään soimata enkä tuomita, sillä kukin saakoon vastata teoistaan Herran edessä, joka antaa kullekin palvelijallensa hänen todistuksensa ja palkkansa siitä, mitä hän on tehnyt ja tekemättä jättänyt. Elkäämme sentähden napisko, kun nyt olemme täällä hänen oman avaran kattonsa alla, siinä Herran huoneessa, jonka hän aikain aamuna itse rakensi silloin, kun erotti vedet vesistä ja pimeyden valkeudesta. Sitä vartenhan hän kukkulansa nosti, että niille nousisimme ja niiltä silmämme yhä ylemmäksi nostaisimme. Joka paikassahan hän on läsnä, eikä meidän ole katsominen aikaa eikä paikkaa, missä häntä palvelemme ja rukoilemme, kunhan häntä hengessä ja totuudessa rukoilemme. Mutta niin on minusta kuitenkin, kuin sydämissämme ja hengessämme seisoisimme häntä tavallista lähempänä täällä, josta nyt ajatuksissamme kohotamme kätemme häntä kohti, niinkuin Mooses vuorella nosti kätensä, silloin kun hänen kansansa, Herran oma kansa, laaksossa taisteli pakanoita vastaan. Herra ei hyljännyt omaa kansaansa, eikä hän hylkää meitäkään, niin kauan kuin uskomme kädet häntä kohti ojennamme. Hän on näyttävä meille ja koko meidän kansallemme tien luvattuun maahan, kuljettava meidät sinne syntiemme Siinain korvesta ja epäuskomme erämaasta, jossa tähän saakka olemme harhailleet ja yhä vieläkin harhailemme.

—Minä tahdon puhua vähän tästä paikasta, jossa nyt seisomme. Tästä, missä nyt juur'ikään viritimme virtemme Herran tykö, on kuulema ennenkin uskonsa ja pyhän ristinsä puolesta kilvoitteleva kansa virtensä kaikkivaltiaan tykö kaiuttanut. Kun kansa näillä seuduin vielä pakanuuden pimeydessä vaelsi, niin tähän kuuluu jumalansanan julistaja ensimmäisen ristinsä pystyttäneen, tälle Ristivuorelle, josta sen sanotaan nimensäkin saaneen. Kerrotaan, että pakanat tahtoivat tappaa hänet, joka tässä jumalansanaa julisti, mutta Herra piti varjelevan kätensä hänen ylitsensä eikä häntä tuli polttanut eikä pakkanen tuhonnut, vaan sen sijaan syttyivät tuleen ja poroksi paloivat pakanain omat epäjumalat. Tältä vuorelta ja tuosta kirkosta ja pappilasta levisi sitten evankeliumi kaukaisimpiinkin korpiin ja ihmissydämien synkimpiin soppiin. Monesti kirkko poltettiin, monesti pappila tuhaksi paloi ja vietiin sen asukkaat vieraalle maalle. Mutta taas kasvatti ja lähetti Herra tänne uusia miehiä, ja uudestaan rakennettiin Hänen huoneensa ja uudella voimalla Hänen sanaansa julistettiin. Ei ollut kansa enää pakanallista, olihan sillä jo tieto ainoasta oikeasta Jumalasta, mutta tahto kuulla hänen kutsumistaan puuttui. Synteihinsä se oli soennut, paheisiinsa paatunut. Ihmeelliset ovat olleet Herran tiet, joita myöten hän on Suomen kansaa kuljettanut, mutta kaikista ihmeellisimmät juuri tällä paikkakunnalla. Muistavathan vanhat vielä kertoa, kuinka hän eräänä päivänä antoi henkensä puhaltaa seudun yli niinkuin ennen apostolien aikoina, ja tuolla niityllä, jonka yli äsken tulimme, kaatui silloin Herran voimasta kansaa kuin kuolleena maahan. He eivät kuitenkaan kuolleet, vaan näkivät siinä kuin taivaallisia, erinomaisia näkyjä ja puhuivat monilla eri kielillä, joita Herra heille opetti niinkuin apostolienkin aikoina.—Ja joku aika sen jälkeen, kun vihollinen oli ilmaantunut Herran peltoon ohdakkeitaan kylvämään, lähetti hän tänne voimallisen kitkijän, talutti hänet melkein kädestä pitäen tänne, Hagman-vainaan, saarnaamaan, herättämään, sanallansa voittamaan, rankaisemaan ja paatuneita sydämiä pehmittämään. Te, jotka täällä häntä kuulitte ja hänen opetuslapsiansa olitte, tiedätte paremmin kuin minä, mitä teille hänessä annettiin ja mitä teiltä otettiin, kun hänet teiltä temmattiin sinä suurena nälkä- ja tautivuonna. Hänen vanhana ystävänään nuoruuden ajoilta, jolloin Herra meidät yhdessä herätti ja antoi meille armon tulla yhdessä vainotuiksikin ja uskomme tähden maailmalta kuritetuiksi, olen minä tahtonut hänestä virsien lomassa muistuttaa. Emme saaneet kokoontua hänen vanhaan kirkkoonsa, mutta olemmehan täällä, hänen vuorellaan, jossa hänkin usein puhui, silloin kun kirkko kävi ahtaaksi niille, jotka tahtoivat kuulla elämän sanaa hänen huuliltaan. Kertoisin teille hänen sanojaan, jotka aina olivat puhdasta ja väärentämätöntä jumalansanaa, sillä raamattu oli hänen kirjansa ja siitä hän oppinsa ammensi, ei ihmisten kirjoista. En jaksa nyt kuitenkaan enemmän puhua, mutta puhukoon hänen toverinsa ja yhtä hyvä ystävänsä Paavo. Mieluista olisi kuitenkin kuullakseni, jos veisaisitte hänen muistoksensa ja itsellenne ylennykseksi hänen virtensä, joka oli hänelle muita rakkaampi.

Hän astui alas kiveltä ja jäi istumaan sen reunalle kädet ristissä polvien välissä riippuen. Samassa alkoi virsi, jonka kaikki osasivat ulkoa, mutta josta Anterolle oli jäänyt mieleen vain sävel. Kun hänen vieressään istuva vaimo huomasi, ettei hän veisannut, otti hän, koko ajan itse veisaten, virsikirjan taskustaan, avasi sen ja ojensi sen hänelle. Antero seurasi ensin äänetönnä sanoja silmillään, mutta yhtyi sitten hetken päästä ensin säveleeseen ja sitten sanoihin. Hän oli kuin yksi heistä, kuului heidän joukkoonsa, suli heidän seuraansa, ja vaikka hän tiesi ja ymmärsi, että se oli vain satunnaista mielentilaa, niin hän antautui siihen, salli sen kantaa häntä mukanaan eikä tuntenut tarvetta taistella sitä vastaan, niinkuin tuonoin Rajavaaralla. Hän huomasi, että jotkut veisatessaan häntä katselivat, joku kuiskasi jotain toiselleen, joka sitten verkalleen kiersi päänsä häntä kohti ja jäi häntä katsomaan, yhä veisaten. Tieto hänestä näytti kulkevan miehestä mieheen, saapuvan keskelle kehää, missä vanhimmat istuivat. Se vanha pappikin, joka oli äsken puhunut, sai tietää, että täällä oli Hagman-vainaan poika ja koetti etsiä häntä silmillään, kasvoilla hyväntahtoinen ilme. Tuolla taaimpana nousi joku seisoalleen ja istui taas kuiskaten jotain naapurinsa korvaan, joka teki samoin. Pian olivat he kaikki hänet huomanneet ja katselivat häntä, samalla kuin veisasivat jäykkinä ja tönkköinä, pannen kaiken innostuksensa ja tunteensa virteen, minkä hellää sointua ja sulavia käänteitä ei olisi luullut lähteviksi noilta karkeilta huulilta, noista järeistä rinnoista.

Tätä kuullessaan, nähdessään ja tähän osaa ottaessaan ja tästä vaikutusta saadessaan vaelsi Anteron ajatusten toinen siipi toisia teitä. Hän oli Helsingissä promotsionissa, Kontolassa, käveli Naimin kanssa, kuuli Snellmanin puhuvan, mutta se kaikki oli hyvin kaukana, himmeni, peittyi tämän nykyisyyden alle, ja kohta hän oli tässä kokonaan, niinkuin olisi aina ollut ja elänyt näiden seurassa, kadotti kykynsä arvostella ja tehdä huomioita, otti vain vastaan vaikutuksia, odotti vain, mitä tulisi, mitä sitten seuraisi. Tätä tämmöistä ei hän ollut koskaan nähnyt, mutta samalla se oli kuin joskus ennen elettyä. Ihmiset, vuori, kivet, erämaa ja järvet ja hän itse sulivat hänelle puolittain todelliseksi, puolittain satumaiseksi nykyisyydeksi, niinkuin juhannusiltana kokkomäellä.

20.

Oli hetken aikaa hiljaista sen jälkeen kun virsi oli vaiennut. Kuului vain joku rykäisy, joku huokaisu, ylhäältä ilmasta haukan huuto. Lintu lensi alhaalla, aikoi asettua kuivan koivun latvaan, näki kansan ja pyörähti kiireesti takaisin.

Silloin kuului Ukko-Paavon ääni sanovan:

—Veisatkaapahan se »Sun tyköös turvaan, Jumalan'.»