—Nyt aikoo Paavo puhua, kuiskasi Karoliina Anteron korvaan.—Se on hänen virtensä.
Virren loputtua nousi ukko ylös, eikä Antero ollut tuntea häntä samaksi mieheksi kuin se, jonka oli nähnyt kujeilevan Kontolan pappilan pihalla juhannuspäivänä. Hän seisoi tyynenä ja totisena, kasvoilla sisäänpäin kääntynyt ilme, kuin etsien sieltä jotakin, vaikka silmät katsoivat maassa istuvien ylitse kaukaisuuteen. Yht'äkkiä valaisi korkeata otsaa ja karkeita, rosoisia poskia hymy, mutta huulet eivät liikahtaneet, ja samassa hän alkoi.
—Olihan oiva neuvoja se Haakmanni-vainajakin, niinkuin tässä sanottiin, vaan sitä minä vain, ettei se taivaan tie kenenkään toisen avulla aukea. Ei siinä toisen tekemät polut kelpaa, ei toisen vetämät lumireet tietä avaa—hätäkö tässä silloin, jos saisi kuomireen perässä selkäkenossa ajaa kuin herra mikäkin kievarista kievariin oman vanhurskautensa kulkusissa ja helyvaljaissa ja välillä maata yötä hyvin petatussa sängyssä—ei, kyllä se synnin umpi on jokaisen itsemme omalta kohdaltamme puhkaistava. Tämä ristintaival on eksyneen huppuroimista erämaassa—vaan ei silti niin, että omaan voimaasi ja vainuusi luotat— voima ja vainu on saatava Herralta. Ilman sitä apua ja armoa sinä pian kierrät entisille jälillesi siihen, mistä läksit.—No, ethän, ystävä, tuota tarkoittanutkaan, kun tässä nykäisit minua Haakmannin opin tiestä selkoa tekemään—
—Enpä totisesti—
—Eikäpä silti, että ei olisi kenelle tahansa kuitenkin kaikitenkin hyvä nähdä ja kuulla, millä keinoin on toinenkin perille tullut— mitäpäs ne muuta apostolitkaan ja Lutheerukset ja Punjaanitkaan—vaan sitä minä vain, että olkoon kunkin kristityn vaellus hänen oma vaelluksensa, niin että talosta sinulle kyllä tie neuvotaan—ja hyvä ja tarpeellinen on sitä kysyäksesi—mutta mies sinä, joka sen sitten korvessa tuon neuvokin mukaan löydät. Vaan se on kyllä tarpeen kaikille, että tie oikein neuvotaan eikä väärin.
Hän alkoi vilkastua, teki päättäviä, vahvistavia liikkeitä päällään sanojen kohdalla, joille tahtoi erityistä painoa panna.
—Monihan se kuitenkin lähtee tällä tavalla sille taipaleelle, jonka luulee taivaaseen vievän: ryykää suinpäin pienenkin kutsumuksen saatuaan. Sillä ei ole niin paatunutta, niin synteihinsä soennutta, joka vähänkään lienee jumalansanasta tietoa saanut, ettei jotakuta kertaa elämässään olisi tuntenut tunnonvaivaa siitä, mitä on tehnyt. Puute, nälkä, tauti ja sen semmoinen herättää paatuneimmankin omantunnon unestaan. Kun on hyvä elämä, hyvät päivät ja tyytyväisyys itseensä ja maailmaan, sille ei Jumalakaan mitään mahda. Semmoisien se antaa olla, lekotella, makailla ja märehtiä, hyvin tietäen, että kerran routa porsaan kotiin ajaa. Tiedänpä sen tuon itsestänikin, ja siitä puhui aina Haakmannikin. Isoimmalla ruoskallaan sai Jumala minua hosua, ennenkuin liikkeelle sai, pimeimpään hallakorpeen ajaa ja ahdistaa, nälässä kiduttaa, taudilla näännyttää, ja kun ei muu auttanut, niin Hänen täytyi minua kurittaakseen ottaa minulta ainoa poikani murhaajan käden kautta, ennenkuin sai kaiken maailman pahuuden ja himojen ja halujen rapakossa rypeneen porsaan ölisten oman viheliäisyyden pahnaan telkityksi—pysy siinä, mieti siinä, mikä olet, oletko, likainen ja saastainen, kelvollinen mistä hyvänsä mielesi tekee taivasta tähystämään!
—Niinpä niin…
—Oikein sanoo.
—Ei, hyvät ystävät, ei sitä saa tässä autuuden asiassa omia teitään kulkea, ei hupailla, ei hauskailla, tulla ja mennä, milloin tahtoo, astua siitä, mistä aita alin, tie kevein kulkea, vaan kulje, kusta polku rapakkoisin, kusta portti ahtain—siitä sisään pakotetaan ja annetaan aidan raossa huutaa ja parkua: »Herra, auta kuitenkin minua viheliäistä, anna syntini anteeksi ja auta minua oikealle parannuksen tielle!» Kaikki omantuntosi kanteet, oma pyhyytesi, oma pahuutesi, joka sinua kiusaa, aseta se kaikkinäkevän Herran eteen. Istu siihen ja rauhoitu ja anna omantuntosi tuomion langeta päällesi, tunne ja myönnä oma viheliäisyytesi eläkä riitele sitä vastaan, tätä tunnon nuhdetta vastaan, sillä kuta enemmän sitä saat, sitä parempi sinulle. Harjoita siis ikävöivätä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle, ano Herralta armoa ja anna hänelle kunnia.