—Kuule, suo anteeksi, että kysyn, mutta onko totta, mitä puhuvat, että hän, tuo Handolin, pitelee pahoin sisartasi?
—En minä tiedä,—mutta ei taida kaikki olla niinkuin pitäisi—
—Niin, niin,—Karoliina parka.—Mutta kyllä minuun kävi kipeästi, kun ei minun sallittu sanoa isästäsi hänen omassa kirkossaan niitä muistosanoja, jotka olisin tahtonut sanoa. Tekisi mieleni kerran vielä heittää hyvästini vanhoille rakkaille paikoille tuolla pappilassa— usein me istuttiin yökaudet sen suuren koivun alla, kunnes äitisi tuli kutsumaan meidät pois—mutta nyt ei tee mieleni, ei tee mieleni, täällä on niin paljon muuttunut, kuka olisi uskonut. Jaa, jaa—jaa, jaa…
Oli noustu aterialta ja tultu ulos, ja vanha pappi seisoi hetken aikaa porstuan ovessa avopäin, unohtaen lakin käteensä tuulen hänen harmaita hapsiaan häilyttäessä. Ei koskaan ollut Antero nähnyt niin lapsellisia kasvoja vanhalla miehellä, ei koskaan niin viattomia ja rauhallisia. Ne olivat täynnä ryppyjä, otsa ja posket, mutta rypyt olivat matalia ja tyyniä, pohjaan saakka kirkkaita, ei sisäisten taistelujen ja kärsimysten piirtämiä, vaan niinkuin alituisten aaltojen, pitkäin ja loivain, uurtamia rannan puhtaaseen, heleään hiekkaan.
—Me olimme niin erilaiset luonteeltamme, isäsi ja minä, hän oli voimakas luonne, kiivas, herättävä saarnamies—Luther tavallaan, niin—
Antero olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, ilmaista mieltymystään häneen, mutta ei löytänyt tässä sopivaa tapaa siihen,—ja mitä hän olisi sanonutkaan, kun ei kuitenkaan olisi voinut sanoa sitä, mikä hänen isänsä vanhaa ystävää olisi eniten ilahuttanut…
Ilpolan emäntä—iso, komea, lihava, hyväntahtoinen nainen—kulki aitasta leipiä kantaen heidän ohitsensa.
—Kuulkaahan, rovasti, kuiskasi hän vanhalle papille, teitä varmaankin raukaisee ruuan päälle,—menkäähän, pistäytykää tuonne aittaan levähtämään.
—Jaa, jaa, kiitos, kyllähän minä, kyllä,—jaa, mutta jos minä todella menisin hiukan…
Antero jäi kartanolle katsomaan taloa, vanhaa, vakaantunutta, paikoilleen varmistunutta, näöltään varakasta, kaksine tupineen, monine aittoineen ja ulkohuoneineen,—tuolla riihet, ladot, metsänrinnassa solan läpi näkyen, tuossa pellot ympärillä hyvässä kunnossa. Siinä oli kauan tehty työtä, ehkä satoja vuosia ja yhä tehtiin, oli metsä voitettu ja kivien valta kukistettu, päästy siihen varallisuuteen, mihin pyrittiin, tulemaan omillaan toimeen ja omistaan elämään—ei mitään ulkonaista komeutta ja turhuutta, ei mitään vierasta herrasväriä, niinkuin Hämeessä ja Etelä-Suomessa sekä vaatteissa että rakennuksissa. Omaa tekoa, puhdasta kuosia, harmaata puuta ja harmaata sarkaa—ja kun ne näin valmistivat itselleen juhlan, ei joutavaa iloa eikä räikeätä riemua, vaan puhdasta henkistä harrastusta, juhla kuin Jumalan kunniaksi, esillä elämän suurimmat kysymykset, omasta halusta ja harrastuksesta, itsestään antautuen,—omat oppimattomat miehet opettamassa, elämälle todellista sisältöä, harrastuksille oikeaa suuntaa antamassa—vanhaa kulttuuria, omaa sivistystä—ei missään hän ollut sitä ennen nähnyt.