Ja tuolla kukkulalla kirkko—joka heiltä suljettiin! Hänen isänsä heille rakennuttama, jossa se oli tämä kulttuuri, joskaan ei saatu, niin ainakin tämmöiseksi kehitetty! Ja sinne ei heitä, näitä, päästetty muuta kuin kuulemaan tuomioita, moitetta, haukkumisia ja solvauksia siitä, että olivat sitä, mitä olivat. Mikseivät ovet itsestään avautuneet, luukut lentäneet selko selälleen, kellot alkaneet itsestään soida ja kutsua heitä sinne?—miksen minä juokse sinne, tempaa avaimia, riennä tapuliin, soita heitä isäni omaan kirkkoon?
Talo oli lahden pohjassa, rantaan laskeutuvalla rinteellä, ja salmien läpi näkyi siintävät selät etelää kohti. Pihanurmella ja aitovarsilla ja aittain rappusilla istui väkeä eväskonttiensa ääressä. Talo ei voinut kaikkia ruokkia, ainoastaan kutsuvieraat ja kaukamatkaisimmat, mutta kaikille tarjottiin talon puolesta ryyppäämistä, jota saivat noutaa itselleen suuresta korvosta ruoka-aitasta. He istuivat pienissä ryhmissä, hiljaa jauhaen ja jutellen, monellakin samanlaiset laihat eväät, jotka Antero oli nähnyt soutajallaan. Kaikki heissä Anteroa miellytti: se, miltä näyttivät, miten istuivat ja olivat, miten söivätkin. Siinäkin oli jotain, kuinka hän sanoisi, arvokasta, hillittyä, alakuloista—niinkuin ei se olisi ollut mikään tärkeä asia elämässä—ja samalla oli kuitenkin jotain kunnioittavaa ja nöyrää siinä, kuinka he »jumalanviljaa» käsittelivät, miten leivän mursivat ja hienolla veitsenkärjellä hipaisivat kipenen voita vakkasesta tai sillä suolakalaa leikkasivat ne, joilla ei voita ollut.
Eräässä ryhmässä istui järvelle päin katsellen miehiä, jotka jo olivat ateriansa päättäneet ja piippunsa sytyttäneet. Antero istahti heidän seuraansa, ja he ottivat hänet vastaan kuin vanhan tutun, jatkaen puhettaan:
—Arveltiin tässä, että mihinkähän pappi lähti semmoista kyytiä kahden soutajan kanssa?
Katsahtaen järvelle toiselle puolen lahden näki Antero pappilan maalatun veneen etenevän rannasta. Perässä istui Handolin ja ylä- ja alahangoilla oli kullakin soutaja. Ylempänä rannalla saunan luona luuli hän tuntevansa sisarensa liikkumatonna seisomassa.
—Minne hän nyt menee, kun eilen juuri tuli pitäjältä?
—Lienevätkö olleet sairaan luo hakijoita?
—Eivät mahtaneet olla sairaan luo hakijoita.—Ja sen äänessä, joka tämän virkkoi, oli vivahdus: kukapa häntä sairaan luo hakisi?
—Omille asioilleen minne lähtenee, koska näkyvät olevan omat renkinsä soutamassa.—Mutta Antero muisti Handolinin eiliset uhkaukset ja puheet lukkarin kanssa.
Hetken kuluttua virkkoi muuan mies ikäänkuin tuloksena omista ja muiden yhteen suuntaan menneistä ajatuksista: