Ne olivat nähtävästi usein puheina olleita asioita ja otettiin esille oudon miehen uteliaisuuden herättämiseksi. Ja kun Anteron kasvot tekivät kysymyksen, aukenivat useat huulet valmiina kertomaan tapauksia, joita jokainen heistä näytti tuntevan jonkun, mutta se, jolla oli ollut sananvuoro, ehti sanomaan ennen muita:
—Niinkuin silläkin samalla käräjämatkalla, kun sen vihamiehet tarkoittivat häntä tappaaksensa. Tiesivät hänen lähtevän yötä myöten taipaleelle seurapaikasta ja asettuivat väijymään tiepuoleen, varustettuaan joka mies taskuunsa kiven. Oli tehty liitto semmoinen, että kun ukko tulee yksinään kävellen, niin silloin kivitetään hänet hengettömäksi. Ukko tuli yksinään astuen, ja kun tuli vihamiestensä kohdalle, niin hän virkkoi hiljaisella nöyrällä äänellä: »Niin olen minä syntinen raukka kuin tekin»—eikä tarvinnut muuta sanoa, kun miehet pudottivat pois kivensä ja antoivat ukon rauhassa mennä.
—Melkein samalla tavalla kävi toisellakin kerralla, ryhtyi toinen mies puhumaan,—se oli sitä pahinta vainon aikaa, kun oltiin kuin vimmassa heränneitä vastaan. Ei annettu heille rauhaa kirkonmäelläkään ja kotirauhattomuuden teko oli niin tavallista, että missä vain tiedettiin seuroja pidettävän, sinne tultiin niihin häiriötä tekemään. Meidän pitäjän vallesmanni oli antanut ystävilleen luvan, että missä vain tavannette herännyttä kansaa koolla, niin lyökää köysiin ja tuokaa meille, kyllä minä heistä huolen pidän. Oltiin meillä, ja oli siellä Paavokin, ja oli jo muutamia virsiä veisattu, kun töytää oven täydeltä miehiä sisään. Pyytelin heitä istumaan, mutta nuo pysähtyvät ovensuuhun ja jäävät siihen jurottamaan. Olivat niin vihoissaan, että hampaitaan kirauttelivat ja rystyitään yhteen hioivat. Meitä oli vain oman talon väki ja joku naapuri, heitä toista vertaa enemmän. Ukko istui rahilla sarkanuttusillaan, niinkuin se usein istuu, kyynärpäät polvia vasten ja pää käsien peitossa. Näytti, kuin olisi itkenyt, mutta jos itkikin, niin en luule pelosta itkeneen, vaikka hänelle oli kielillä puhujain suun kautta usein ennustettu, että hänen verensä kerran vainoojain käden kautta vuotaman pitää. Sitä mahtoi itkeä, että maailma pimeydessä vaeltaa ja valkeutta vihaa. Vainomiehet mahtoivat odottaa, että ukko alkaisi puhua, niin sitten kävisivät käsiksi. Vaan kun virsi oli loppunut, niin oikaisihe ukko ja käski aloittaa virren »Mun sielun', ruumiin' omas' on, its' Herra armas tiedät tuon, siis omas ota huomahas, en joukkoo julmain pelkää taas.» Itsekin veisasi hän pää pystyssä. Ennenkuin oli virsi veisattu loppuun, niin oli jo isoin osa vainomiehistä hiipinyt pois. Muutamia jäi vielä jälelle, ja olivat he virren loppuun asti eivätkä lähteneet sittenkään, vaan jäivät koko illaksi ja heistä tuli ukon parhaat ystävät—tuoss' on heitä yksi.
Tummaverinen ja tuiman näköinen mies, joka kertomuksen kestäessä oli istunut jäykkänä ja liikkumatonna, hymähti nyt hiukan ja virkkoi:
—Tass' on yksi, joka ei ole Iskarjoottia parempi. Siinä istui toinen virkeäsilmäinen ja vilkasilmeinen mies, eloisat kasvonsa omituisena vastakohtana totiselle puvulle.
—Teki se kerran toinenkin virsi tehtävänsä, alkoi hän. Oli tanssit ja pelit talossa. Ukko kulkee ohitse ja sanoo toverilleen: »Eikö lähdetä sisään, miehet?» Nämä luulevat ukon leikkiä laskevan, vaan ukko sanoo toiselle heistä: »Mene sinä pelarin viereen istumaan, ja kun peli ja tanssi parhaillaan käyvät, niin silloin paina viulun rokaa, että se ilkeästi korahtaa, ja sinä toinen ala veisata: Ah surutoin, koska synnistä lakkaat?» Mentiin niin sisään, ja tehtiin niinkuin ukko oli neuvonut, ja kun tanssi parhaillaan kävi, niin painoi toinen pelarin rokaa ja toinen alkoi veisata kovalla ja kimakalla äänellä: »Ah surutoin, koska synnistä lakkaat?» Siihen jäi soitto ja hyppy, ja ennenkuin virsi oli veisattu loppuun, oli tanssiväessä tapahtunut semmoinen muutos, että alkoivat veisata samaa virttä, ja kun ukko lankesi polvilleen, niin lankesi tanssiväki kanssa, ja ukko piti heidän kanssaan hartaat rukoukset, ja juoposta pelimannista tuli oikea ihminen.
Oli myhäilty ja vaihdettu merkitseviä katseita, joiden tarkoitus selvisi, kun Anteron korvaan kuiskattiin: »Se oli tuo itse se pelimanni.»
Miehet lämpenivät, koettivat kukin ehtiä ennen muita kertomaan, mitä muistivat, aloittivat yht'aikaa, ja jos oli kuuntelija kertojalla, niin jatkoi; vaan jos kuulijat kallistivat korvansa toisaalle, niin keskeytettiin kertomus ja aloitettiin, kun toinen oli lopettanut.
—Kerrankin oltiin Kuopion markkinoilla, eikä siitä niin pitkää aikaa olekaan, niin pidettiin seuroja kortteeripaikassa. Veisata ei uskallettu, mutta sanaa selittelivät siinä hiljalleen ja vuoronperään Paavo ja Pohjanmaan papit. Silloin alkoi kuulua ääniä ja askelia ikkunan alta. Eivät sitä muut ehkä olisi niin miksikään älynneet, mutta ukolla oli aavistuksensa, ja hän huusi yht'äkkiä: »Kortit pöytään, eikö täällä kellään ole kortteja?» Muuan poika löysi taskustaan kortit ja vei ne ukolle. Tämä levittää ne nyt eteensä pöydälle. »Ja tuo nyt sukkelaan tänne se viinaputelisi, josta äsken maistettiin!» sanoi hän isännälle ja asetti senkin eteensä pöydälle. »Onko sinulla pataa, niin paiskaa pöytään!» huusi ukko eikä ollut näkevinäänkään, kun viskaali tuli sisään ja katseli ensin vähän kummissaan ukon kortinlyöntiä ja lähti tiehensä, mutisten mennessään: »Kah, täällä kun sanoivat olevan vääräuskoisia, vaan oikeita lutheerilaisiahan nämä onkin.»
Juttu seurasi juttua, kasku kaskua. Kerrottiin, kuinka Paavo oli sanansa voimalla hulluja ja kaatuvaisia parantanut, kuinka hän muutamalla sukkelalla sanalla oli saanut murheelliset ja alakuloiset vapautetuiksi. Antero istui siinä ja oli heidän kerääntyessään hänen ympärilleen joutunut laidasta melkein keskelle. Piiri oli suurentunut, ja kuulijoita ja kertojia oli tullut yhä uusia sitä mukaa kuin olivat lopettaneet syöntinsä sekä sisällä että ulkona. Hän alkoi nähdä Paavoa heidän silmillään. Ne kutoivat jo tarun verhoa hänen ympärilleen, loivat hänestä itselleen kansallissankaria, jossa tunsivat oman henkensä, näkivät omat avunsa. Hän oli heidän Snellmaninsa, heidän Lönnrotinsa, heidän tietäjänsä, laulajansa iänikuinen.