Hän tapasi sisarensa istumassa vanhan koivun alla puutarhassa kanttorinlesken ja hänen tyttärensä kanssa.
Karoliina oli varma siitä, että Handolin oli matkustanut heränneitä ilmiantamaan:—Se on jo kauan etsinyt syytä heitä vastaan tai oikeastaan minua vastaan. Minua vastaan se on tähdätty, kiusaksi minulle. Ehkei hän vielä olisi siihen ruvennut, jos ei olisi minuun suuttunut, mutta se tahtoo minulle näyttää. Se ei ollut minua vuorelta tultuaan näkevinäänkään. Ei sanonut minulle yhtä sanaa. Mutta minä tiedän, että se menee vaikka Helsinkiin. Ne ovat muuten sitä jo kauan Kontolan vallesmannin kanssa hautoneet. Se tahtoo nyt syyttää heränneitä, ennenkuin ne ehtivät syyttää häntä kaikista hänen virkavirheistään ja muista.
—Se täytyy tehdä tyhjäksi!—mutta Antero ei voinut sanoa keinoa, kuinka hän olisi voinut tehdä sen tyhjäksi.
Kanttorinleski ja hänen tyttärensä olivat istuneet äänettöminä Anteroa lakkaamatta tarkastellen,
—Nyt meidän täytyy mennä.
—Tulkaa nyt meille useammin käymään, niin kauan kuin se on mahdollista.
He saattoivat heidät portille ja palasivat takaisin puutarhaan.
Karoliina rupesi kastelemaan taimilavoja, ja Antero kantoi hänelle vettä rannasta. Siinä valtasi hänet hellä heimolaisuuden, sukulaisuuden ja kodikkaisuuden tunne. Hänellähän oli sisar, heillä oli yhteistä harrastusta. Ja tämä oli heidän vanha kotinsa, näin olivat isä ja äiti täällä kesäöinä työskennelleet.
Jos tämä todella olisi hänen kotinsa. Jos hän olisi pappina täällä. Tämä pappila olisi silloin toisenlainen kuin nyt, se olisi koko pitäjän keskus, mallipappila, johon tulisivat tuttavat ajatuksia vaihtamaan, toiset neuvoja saamaan niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa.
—Mitä sinä mietit, Antero?