—Sitä vain, että jos tämä olisi meidän molempien koti.
—Mutta sitähän se onkin, ainakin niin kauan kuin tahdot.
—Minä vain ajattelin sitä niin, kuin ei täällä olisi ketään muuta kuin me molemmat kaksi.
—Mitenkä sinä tarkoitat? kysyi Karoliina säpsähtäen.
—En muuten kuin niin, kuin sanoin. Mikä sinun on? Karoliina tuijotti pelästynein silmin Anteroon…
—Et saa toivoa hänen kuolemataan.
—Kenen? kysyi Antero, mutta ymmärsi samassa, mitä sisar oli tarkoittanut.—Enhän minä sitä niin…
—Niin, mutta minä, minä sitä toivon—tapaan itseni sitä toivomasta— toivoin juuri nytkin—en toivonut, mutta se tuli niin—ja hän lyykähti nurmipenkille ja purskahti itkuun.—On kauheaa, millainen ihminen on— se on kauheaa…
—Rauhoitu nyt, rakas ystäväni,—Antero tarttui häntä hellästi hartioihin—sinä olet niin väsynyt, sinun pitää mennä maata.
—Vaan jos niin tapahtuisi—ja minä olen sitä toivonut…