—Eihän nyt … elä nyt… Mutta Karoliina meni itkien pois.
* * * * *
He istuivat taas ruohopenkillä suuren koivun alla…
Vaikka olikin kauhistunut omia ajatuksiaan, viehättyi Karoliina kuitenkin näinä päivinä tuudittamaan itseänsä Anteron unelmaan. Hän tahtoi sittenkin kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa. Mutta nyt hän ajatteli sen niin, ettei tätä ikävää todellisuutta koskaan ole ollut olemassa, vaan että hän on täällä itsekseen elänyt koko tämän ajan ja että Antero on nyt tullut tänne ja ottanut hänet luokseen hoitamaan pappilataan.
—Niin, minä palvelisin teitä—
—Ketä meitä?
—Sinua ja häntä, ja hoitaisin teidän lapsianne … naura vain sinä, mutta miksei sitä saisi haaveilla, vaikkei voikaan toivoa. Vaikket sitä itsekään usko, niin kyllä sinusta kuitenkin aivan varmaan tulisi hyvä pappi.
—En taitaisi minä kelvata heränneiden papiksi.
—Elä sano. Ne tulisivat pitämään sinusta niinkuin isästä. Minä näin sen heidän silmistään ja ymmärsin heidän puheistaankin, että he toivovat sinusta pappia. Tiedätkö, mitä Rajalainen oli sanonut kanttuurskalle: »Ei tiedä, vaikka se vielä pukee pappansa kapan ylleen. On niitä isompiakin ihmeitä nähty». Sano, etkö sinä sittenkin ole ajatellut ruveta papiksi? Pari lukukautta, niin olisit valmis, kun jo olet maisteri.
—En tiedä.