—Niin, kyllä hän on joskus.
Antero oli nostanut kätensä ilmaan, laskenut ne taas polvilleen, saamatta sanaa suustaan.
—Eihän hän usein, pari kertaa se vain on tapahtunut. Senkin tähden minun täytyy olla varovainen hänen kanssaan. En minä sitä itseni vuoksi pelkää, mutta se on semmoinen kauhea häpeä.
—Hänelle, niin—
—Ei hänelle, vaan koko talolle ja kirkolle ja hänen papilliselle viralleen. Mutta ei nyt huolita puhua näistä ikävistä asioista. Elä moiti minua siitä, että olen semmoinen raukka kuin olen.
—Enhän minä sinua.
—Ja niin kauan kuin olet täällä, ei minulla ole mitään hätää.
—Luuletko, että sinun olisi parempi, jos olisin täällä?
—Sitä minä nyt en suinkaan tahdo … enkä sallisikaan.
—Et, et, mutta luuletko kuitenkin?