Karoliina vastasi nopeasti:
—Ei hän välitä, vaikka kuka olisi.
Antero oli pelännyt, että sisar lausuisi sen toivomuksen, että hän jäisi tänne edes täksi kesäksi. Ja hän uskoi, mitä tahtoi mielellään uskoa, ettei hänen täällä-olostaan olisikaan mitään hyötyä. Samalla hän kuitenkin tunsi hämärästi, että sisar ehkä odottaa, että hän väittäisi vastaan, mutta ei saanut nostetuksi katsettaan maasta saadakseen selville, oliko Karoliina tarkoittanut, mitä ei sanonut. Siitä syntyi äänettömyys. Karoliina nousi ja meni askareilleen.
Yhä enemmän astui Anteron eteen vaivaava kysymys, eikö Karoliina ehkä vain hienotunteisuudesta ollut tahtonut päästää häntä tästä velvollisuudesta.
Antero puolusteli itseään sillä, että hänhän oli kysynyt, tarvittaisiinko häntä täällä, ja siis tarjoutunut jäämään. Karoliina itse ei ehkä ollut sitä ajatellutkaan.
Mutta siitä huolimatta tunsi hän sen velvollisuudekseen, ja se vaivasi häntä niin, että hän siitä päästäkseen haki syitä, jotka pakottamalla pakottaisivat häntä lyhentämään täällä-oloaan. Kesä oli kohta puolessa. Hänenhän täytyy kerätä runoja ja sananlaskuja ja yleensä tutustua kansaan. Kuinka hän voisi palata Helsinkiin tyhjin käsin! Ei hän voi kuluttaa aikaansa sisarensa vartiana. Ja kontolaisia oli hänen tavattava—oli niin monta asiaa, jotka olivat jääneet epäselviksi. Karilan nuorta isäntää on hänen myöskin välttämättä tavattava sinne mennessään. Ja kiertomatkaltaan hän tietysti taas palaa tänne.
Mutta kuta enemmän hän pinosi päällekkäin näitä välttämättömiä tehtäviänsä, sitä köykäisemmiltä ne tuntuivat. Hän koetti puhua niistä Karoliinalle, hän kertoi Snellmanin puheista, heidän innostuksestaan niihin tehtäviin, joita tämä oli heille suunnitellut. Karoliina kuunteli osanottavasti, mutta ei tempautunut mukaan, niinkuin Antero oli toivonut. Hänen katseessaan näytti olevan kuin säälivä kysymys: onko kaikki tuo nyt tarpeellista? Se häiritsi Anteroa, hän ei saanut aatteitaan ja tehtäviään esitetyksi, niinkuin olisi tahtonut. Ne ikäänkuin murenivat hänen käsiinsä. Ja jostain—jonkun takaa—sisarenko äänettömyydestä ja hänen alakuloisista silmistäänkö?—häämötti jotain muuta, joka oli olevinaan suurempaa ja tärkeämpää, vaikkei hän tahtonut sitä siksi myöntää. Hän katui, että oli ollenkaan puhunut näistä, ja hänelle tuli yhä suurempi tarve päästä sinne, jossa häntä ymmärretään, jossa hän on jotain ja jossa hänen aatteensa saavat kannatusta ja ihailua.
—No, mutta eihän sinulla nyt niin kiirettä ole, ettet voi vielä muutamia päiviä viipyä.
Tietysti hän viipyy vielä muutamia päiviä! Ja tietysti hän tulee takaisinkin.
Ja kun hän näin sai luvan mennä, niin hän taas kuin kiitokseksi siitä antautui sisarelleen ja sai hellyytensä häntä kohtaan esille. Sisar näytti taas kokonaan unohtaneen entiset ja häntä odottavat onnettomuudet. Tuon tuostakin toisteli hän: