—Oli toki Jumalan armo, että tulit. Minä luulen, etten olisi voinut kestää kauan. Nyt en minä enää ole yksin, mutta nyt minä voin elää sillä tiedollakin, että minulla on veli maailmassa, joka minua muistaa.
Eräänä iltapäivänä he olivat, käytyään hautausmaalla, jonne olivat vieneet kukkasia vanhempainsa haudalle, poikenneet kanttorinlesken ja hänen tyttärensä tuvalle. Se oli siisti ja pieni kuin kamari. Tyttärellä oli kangas kudottavana ja äidillä rukin kehruu. Se oli rauhallista, tyyntä ja hiljaisen onnellista. Niillä näytti olevan kaikki, mitä kaipasivat ja tarvitsivat: työnsä, pieni toimeentulonsa ja uskonsa, tyyni rauhallinen uskonsa. Tyttö oli hiljainen, vaatimaton. Hän olisi voinut olla kauniskin, jos puku olisi ollut somempi.
Peräseinällä oli seinään kiinnitetty vuode ja sen päässä kellokaappi.
—Minusta tuntuu aivan kuin olisin tuon kellon ennenkin nähnyt.
—Ihmekös tuo, kun sitä siinä niin monena aamuna ja iltana aina vuoteeltasi katselit.
—Milloin?
—Silloin kun vanhempainne kuoltua olit minun poikanani, sanoi leski hellästi ja taputti ohi kulkien olalle. Kun pappila jäi autioksi eikä ollut muita parempia ottamaan teitä hoitoonsa, toin teidät tänne. Teitä oli täällä samaan aikaan kolme orpoa, Antero, Karoliina ja Emma. Lukkarikin kuoli samana talvena ja vähää ennen kuin pastori. Karoliina ne muistaa nämä, mutta te Emman kanssa ette muista.
—Muistanhan minä sen, kun maisterin kanssa…
—No elkäähän nyt toki teititelkö toisianne, lapsuuden leikkitoverit.
—Muistanhan minä toki sen, kun Anteron kanssa kävimme marjassa.