—En minä voi.
—Mutta kun on jo kupissa…!
—En minä mitenkään.
Hän oli kalpea ja hätääntynyt, kaikki se onni ja hyvä mieli, joka äsken oli hänen kasvoiltaan säteillyt, oli pyyhkäisty pois, silmiin oli tullut arka pelästynyt ilme. Puoleksi juoksujalassa näki Antero hänen rientävän tietä pitkin.
—Karoliina parka! huokasi kanttorinleski. Ehkä on parasta, että Antero ei anna hänen mennä yksin Handolinia vastaan, jos se vielä tulee juovuksissa kotiin.
—Miksi tarvitsi hänen ollenkaan mennä?
—Karoliina koettaa palvella viimeiseen saakka.
Kanttorinleski lähti häntä saattamaan vähän matkaa tielle. Hänen täytyi saada puhua ja vähän keventää sydäntään. Se oli osaksi hänen syynsä, että Karoliina oli joutunut näihin naimisiin. Sehän oli orpotyttö, eikä Handolin vielä siihen aikaan ollut tämmöinen. Ei siitä ainakaan tiedetty mitään pahempaa. Oli aika siisti mies vielä. Ja kun ajateltiin, että Karoliina pääsisi emännäksi entiseen kotiinsa. Ei ollut minulla ymmärrystä eikä Karoliinallakaan. Mutta surkeasti me erehdyimme. Kyllä tämä asia on minun mieltäni painanut, monet kyynelet olen itkenyt. Ei se enää salli hänen meillä käyvän. Nyt minun täytyy kääntyä, ettei tuo näkisi Anteroa minun seurassani, silloin arvaa, että Karoliinakin on ollut meillä. On toki onni, että Antero on nyt täällä. Kun voisit jäädä tänne pitemmäksikin aikaa.
—Onko Karoliina lausunut siitä mitään toivomusta?
—Ei ole mitään lausunut.