Mutta nyt oli Antero kuitenkin selvillä siitä, että Karoliina sitä toivoi. Mutta miksei hän sano suoraan, vaikka toivoo?
Kun hän laskeutui kirkolta pappilaan, tulivat Karoliina ja Handolin rannasta. Karoliinalla oli kannannainen kuorma miehensä tavaroita ja hänen kasvoillaan oli ystävällinen, melkein liehakoiva ilme. Se tympäisi Anteroa niin, ettei sen surkeus häntä edes säälittänyt. Se oli Karoliinan oma syy, tuolla tavalla hän juuri menetti kaiken valtansa häneen. Kuinka hän voi, nyt juuri, kun tuo palasi, tiesi miltä konnantöiltä, kuinka hän voi ottaa hänet tällä tavalla vastaan! Nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka Handolin uskalsi olla sellainen. Tietysti lyödään, kun ruoskaa nöyrästi ja kiitollisesti suudellaan.
Handolin oli selvä ja ilmeisesti hyvällä tuulella. Hän koetti olla kohtelias, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt jättää vieraansa. Mutta hänellä oli ollut tärkeitä asioita, kaikenlaista toimittamista. Hän käyttäytyi niinkuin mies, joka on onnistunut asioissaan ja on tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vaikkei niitä ilmaisekaan. Mutta kun Antero istui juuri mitään virkkamatta, kävi Handolin levottomaksi, hyppeli asiasta toiseen, sanoi terveisiä pappilasta, kertoi kysymättä sitä ja tätä ja kysyi viimein, eikö Antero tulisi hänen kanssaan kylpemään.
—Ei minua nyt haluta.
Silloin sanoi Handolin Karoliinalle:
—Olipa mainiota, että lämmitit saunan.
Karoliina punastui ja hämmentyi tästä odottamattomasta kiitoksesta, niinkuin jostain hellyyden osoituksesta, ja tuli siitä niin liikutetuksi, että sai vaivoin kyyneleensä pidätetyksi. Anteroa se yhä enemmän tympäisi, ja kun Karoliina Handolinin kylpemään mentyä ikäänkuin puolustellen virkkoi:
—Kuka tietää, ehkä hän ei ole käynytkään siellä siinä tarkoituksessa kuin luulimme,—niin hän virkkoi kylmästi:
—Mutta itsehän sinä kerroit, että hän uhkaili lähtiessään.
—Mutta kenties hän on muuttanut mielensä.