—No, sittenhän on kaikki hyvin.
Antero katui heti, että oli tuota raukkaa … mutta ei voinut kuitenkaan lieventää sitä, mitä oli sanonut, ja lähti yliskamariinsa.
Ei, hänellä ei ollut täällä mitään tekemistä, ei hän täällä saisi mitään aikaan, ei mitään pysyväistä parannusta! Ainoa keino olisi lujuus ja arvokkuus, mutta siihen ei Karoliina kyennyt. Syyttäköön itseään. Antero tunsi itsensä vapaaksi ja päätti lähteä jo huomenna.
Olkoon, että tuollainen alistuminen on suurta, että se on korkeinta kristillisyyttä, minulle se ainakin on liian suurta ja liian korkeata.
Aamulla oli hänen kuitenkin kovin vaikea ilmaista sisarelleen päätöstänsä. Hän päätti, ennenkuin meni alas, viipyä vielä jonkun päivän. Mutta siellä tuli Karoliina huolestuneena hänelle kertomaan:
—Kyllä taitaa sittenkin olla niin, että hän on tehnyt, mitä pelkäsimme. Täällä oli äsken lukkari, ja minä kuulin hänen sanovan: »Hyvä tulee!»
—Kun tietäisi, mitä hän on puhunut siellä. Kontolan pappilassa ovat heränneitä vastaan, mutta en minä kuitenkaan luule, että setä Martin suostuu olemaan vainossa mukana.
—Kun hänelle jotenkuten voisi ilmoittaa, kuinka asia oikein on—
—Minä olin ajatellut mennä jonkun ajan päästä sinnekin—mutta jos nyt menisin kohta paikalla.
—Mene, Antero, mene, isämme ja äitimme taivaassa iloitsevat, kun näkevät, että teet jotain heidän ystäviensä hyväksi.