—Hagman.
—Tunnen, tunnen—näin Kontolassa, kokolta palatessa.
Nythän hänet Anterokin,—sehän oli sama mies, jonka he olivat juhannusiltana tavanneet Oton seurassa kokkomäeltä palattaessa. Vanha mies näytti nytkin olevan hiukan hutikassa.
Aikoi sanoa jotain, pidättihe, mutta ei voinut, kysyi:
—Non habemus aquam vitae?
—Valitan, ettei ole.
—Non bibimus?—Ei ole talossakaan enää mitään tervavettä väkevämpää tarjota. Mutta saako olla vieraalle hiilellä paistettua ahventa, lihavaa kuin porsasta? Minulla on niitä juuri paistumassa kallionkolossa tuolla rannassa. Tulkaa, mennään sinne, minä luulen, että pian saadaan ryypytkin, sen pitäisi kohta olla täällä. Tai olkaahan täällä, minä tuon kohta ruuan pöytään.
Hommakkaana niinkuin hyvää odottaessa köpitti hän rantaan, palasi sieltä hetken päästä takaisin. Hänen naamansa ja partansa ja koko mies myhäili.
—Nyt se jo laskee rantaan! Se on muuan ukko, joka tuli tänne apua pyytämään—ne kun pitävät minua tohtorinaan—mutta minä sanoin: jos ei sinulla ole viinaa, niin en rupea mihinkään hommaan, en kuulemaankaan tautiasi—sillä ei ollut tippaakaan, mutta minä lähetin hänet noutamaan, jos ei muualta saa, niin menköön vaikka Kontolaan asti. Tuossa se nyt on.—No, saitko? huusi hän ukolle, joka samassa työntyi sisään.
—Sainhan tuota.