Ukko iski silmää Anterolle ja kehoitti ruotsiksi häntä kuuntelemaan seinän takana, millä kehityskannalla tämä Suomen kansa on.
Talonpojan puhetta ei Antero oikein erottanut, mutta ukon vastauksista hän voi päättää, että siellä oli kysymys jostain salaisesta taudista, joka on parannettava paitsi niillä ja niillä lääkkeillä ja voiteilla, myöskin taioilla semmoisilla ja semmoisilla. Tuon tuostakin sanoi talonpoika:—»Niinpä niin, niin on tehtävä, minä teen sen, saatte uskoa.» Ja siihen sanoi tohtori aina:—»Jos jätät pois pilkunkaan, niin syytä itseäsi.»—»No, en jätä, sen saatte uskoa—suuret kiitokset… pitäisipä tepsiä.»
He poistuivat rantaan päin. Hetken kuluttua tuli ukko takaisin kantaen tuohisessa isoja hiilillä paistuneita ahvenia. Hän asetti ne tuvan ulkopuolella olevalle, juurikkaasta sahatulle pöydälle, nouti leipää ja voita aitasta ja viinapullon laseineen tuvasta ja virkkoi sitten näppiä lyöden:
—Nyt pidetään hauskaa! Skool! Eikö heitetä pois haukkumanimiä—minä en ole se, miltä näytän—strunt för resten. Täss' on herttaisempi istua kuin tuvassa. Tämä on ihana paikka—tuossa tuo ranta etualana ja lahti ja avara selkä ja tuolla Rajavaara—strunt för resten. Loquemur lingva latina? Non possumus!—Siellä se ukko nyt soutaa lupittaa. Kuulitko, mitä neuvoja hänelle annoin? Ei niille auta antaa vain medicamenta et bonas ordinationes—täytyy olla myöskin hokuspokusta—uskoa—kaikki pitää nykyaikana rakentaa uskolle—Suomen kansa on tiemmä uskonnollinen kansa.—Tiedätkö, nuori veljeni, semmoiselle vanhalle viisaalle kuin minä ei ole mikään niin stimuleeraavaa kuin silmätä ihmisaivojen pimeimpiin soppiin, jonne ei järjen valo näytä voivan koskaan tunkea. —Tiedätkö, nuori veljeni, järki on maailman kultaa, mutta sitä kultaa on niin äärettömän vähän, joku kaitainen juova vain suurissa vuorissa— ja hauskinta on se, että sitä on vain sen verran kuin sitä on ja on ammoisista ajoista ollut, eikä tule koskaan enempää olemaan.—Nämä ovat vallan mainioita, nämä ahvenet—varsinkin tämän erinomaisen viinan kanssa.—Voltaire oli niitä ihmisjärjen suurimpia kultakokkareita. Parlez-vous français? Mikä sinua naurattaa? Elä pidätä, naura vaan, kunhan katsot, ettei ruoto tartu kurkkuusi. Vi ska ha roligt,—minä pidän sinun naamastasi, se on niin rehellinen ja viaton, vähän naivi…
Anteroa nauratti kaikki tämä niin, että ruoto todella tarttui hänen kurkkuunsa. Kun hän oli rykinyt sen pois, täytyi hänen ryypätä isäntänsä kanssa. Ja taas jatkoi pikku ukko:
—Isäsi oli yhtä naivi kuin sinäkin, sillä hän uskoi tämän Suomen kansan parantumiseen. Hän koetti sitä suosta jumalansanan avulla nostaa, niinkuin Snellman nyt koettaa Hegelin filosofian avulla. Mutta minä sanon, että tätä kansaa ei saada suosta nostetuksi eikä ole tarviskaan,—antaa sen Herran nimessä maata omassa vetelyydessään, lahjattomuudessaan ja pelkuruudessaan. Suomen kansa on Joukahainen, joka luulee jotain tietävänsä ja taitavansa, mutta jos sitä joku viisaampi tahtoo kohottaa, niin ampuu se siitä kiitokseksi sitä jousellaan.
—Mitä setä tarkoittaa?
—Sano sinuksi! Mitäkö tarkoitan? Arwidssonia ja erästä toista miestä, jonka nimeä en tahdo mainita.—Jaa, Snellman, hänen käy luultavasti samalla tavalla—ja kernaasti minun puolestani. Se on nyt eräillä tahoilla suureksi mieheksi julistettu, kannettu ja kunnioitettu…
—Sen hän ansaitseekin.
—Ja minä sanon sinulle, että hän syö Hegelin suuteita, puree niitä rehun tähteitä, joita tänne Saksasta tuodaan. Se nyt vain on sitä räämää, jota ne eivät omassa maassaan enää saa kaupaksi ja eksporteeraavat siirtomaihinsa. Sitä paitsi kaikki se, mitä Snellman nyt saarnaa niin suurella bombilla ja aplombilla, sanottiin jo viisikolmatta vuotta sitten ja paljoa paremmin, yhdellä ainoalla ytimekkäällä lauseella: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.» Mutta mitä sai Arwidsson palkakseen? Kuka häntä enää muistaa? Sinä et luultavasti tiedä enemmän kuin muutkaan nuoret, että häntä on edes olemassakaan. Hän oli minun paras ystäväni. Hänet ajettiin maanpakoon ulkomaille, ja minut pakotettiin piiloutumaan tänne erämaihin.—Fy fan!—Skool!