—Kovinpa te synkästi ja ivallisesti maailmaa katsotte.
—Aijai, kuinka keltainen sinä vielä olet, vaikka oletkin jo maisteri. Onko minun syyni, että maailma on semmoinen kuin se on? En minä ole sitä luonut eikä sitä ole Jumalakaan luonut.
—Vaan kuka?
—Piru tietysti! Sen se on luoma, ja sen se on kaltainenkin, ja hän, joka sen on luonut, on luonut ihmisenkin—omaksi kuvaksensa.
—Mutta tehän pilkkaatte kaikkea, teillähän ei ole mitään pyhää! huudahti Antero.
—Noin lapsellista huudahdusta en olisi sinulta odottanut.—Eikö mitään pyhää? On, minulla on yksi pyhä ja pysyvä tässä maailmassa.
—Ja mikä se on?
—Häh? Se on järki … die reine Vernunft—Kritik der reinen Vernunft, sanoi Kant. Tiedätkö, mikä mies oli Immanuel Kant? Et? Te nuoret ette tunne ettekä tunnusta muuta kuin sitä Hegeliänne, joka on maailman suurin dilettantti. Puhtaan järjen kylmä kritiikki, iva, nauru—mikä ihana musiikki! Mitä pitikään minun—(hän kosketti otsaansa, silmät sameina)—tämä ei enää toimi niinkuin ennen … (hän alkoi laulaa:) »Vårt förnuft förblindadt är, mörker all vår själ betäcker»—ne ovat ehkä oikeassa, jotka sanovat—mutta olkoot! En minä enää mistään välitä. Kerran loisti tämä kuin kirkas lamppu, mutta minä särjin sen, minä itse särjin sen … sama se, miten—elä kysy, ja jos kysyt, en vastaa.—»Sörj ej den flyende»—»Vid Aura å, på Erstans våg»—hohhoo, ja-jaa. Kuka sieltä tulee?
Vene oli laskenut rantaan, ja Lauri nousi sieltä pihaan. Antero hypähti ylös ilosta huudahtaen, mutta ukko painoi hänet takaisin istumaan. Hän ei ollut tulijaa näkevinäänkään.
—Päivää, setä!