—Minä ehkä menen kuitenkin maata.
—Mene sinä vaan, mene vaan, siellä on tila valmis tuvan lattialla. Jos tahdot lektyyriä, niin löydät sitä pääsi päältä.
Ukko lähti meloa lupittamaan, kokka täynnä verkkoja.
Jos tuo mies taas on tuommoinen … ja se taas järkytti Anteron äskeistä käsitystä hänestä. Hänessä on jotain ja jotain siinä, mitä hän sanoi… Eikähän Naimi ole minun, enkähän minä tiedä mitään siitä, mitä on tuleva…
Alakuloisena hän lähti taas tuvalle, joutui toiselle polulle, käyskenteli saaren metsissä, tuli niitylle, näki sen takaa talon, mutta ei tuntenut halua mennä sinne.
Hän kuuli puhetta metsästä, Laurin ja jonkun naisen. Naisen ääni oli kiihtynyt ja itkukas:
—Mene sinä vaan, et sinä kuitenkaan minusta välitä … sinä vain minua narraat … mene sinä vaan sinne kotiisi niiden suurten ja ylpeiden sukulaistesi luo…
—Hedda, kuule … sinä loukkaat minua … elä nyt … tiedäthän sinä… katso nyt minuun … istu nyt … anna minulle kätesi…
—Anna minun olla.
Antero peräytyi ja kiersi toista tietä tuvalle.