Hän nousi vaivaloisesti, pani tulpat pullojensa suuhun, vei ne tupaan ja lähti sitten horjumaan rantaan hyräillen jotain.
Antero jäi vielä paikoillaan istuen odottamaan Lauria. Kun ei häntä kuulunut, lähti hän kävelemään ja löysi pirtin perästä polun, joka näytti vievän saaren toiseen päähän.
Hän ei oikein tiennyt, mitä ajattelisi siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. Oli niinkuin olisi joku iskenyt häntä altapäin, vienyt häneltä voiman, uskon ja luottamuksen, puhkaissut reiän hänen henkensä keuhkoihin. Mikä on oikeastaan tuo mies, mitä perää siinä, mitä hän sanoo? Onneton, kärsinyt, katkeroitunut hän nähtävästi on, ja puhuu epäonnistuneen elämän vaikutuksesta. Mutta vaikka hänen puheissaan olisi vain vähänkin perää, niin jäähän kuitenkin jotain. Sillä tavallako meillä on ennen kohdeltu isänmaan miehiä ja niinkö tultaneen vastakin tekemään? Ei enää, kyllä asiat ovat varmaankin muuttuneet. Hän nauraa kaikelle tuo ja pilkkaa kaikkea. Mutta jos hän sittenkin olisi pääasiassa oikeassa? Jos osakaan olisi totta kaikesta siitä, mitä hän sanoi—mihinkä tässä sitten jouduttaisiin? Hän puhui nähtävästi oman kokemuksensa perusteella. Etteikö Suomen kansaa saataisi nostetuksi? Ettäkö sen asia olisi petetty? Etteivätkö Snellmanin aatteet ja kirjoitukset saisi mitään aikaan? Heränneetkin vain narreja? Uskontoa, Jumalaa, kaikkea hän pilkkasi. Eniten kiusasi Anteroa se, mitä hän oli sanonut rovastista ja pappilaisista ja Laurista. Olisinko minä katsellut heitä väärässä valossa, liian ihanteellisesti?
Hän taisteli polkua kävellessään näitä vaikutuksia vastaan eikä tahtonut antautua niiden valtaan. Oli niinkuin kaikki onni ja kaikki toivo olisi maailmasta kadonnut. Miksi? Siksikö, että on olemassa tuo yksi onneton vanha juoppo, joka ei mihinkään usko eikä mitään ole? Mutta mikseivät kaikki ihmiset voi olla yhtä onnellisia, kaikki?
Metsä harveni, ja hän tuli niemen kärkeen, johon näkyi aava, tyyni selkä laskevan auringon valossa.
Se ei voi olla totta. Ne ovat vain puhetta sen puheet. Se on kaikki seurausta siitä, ettei hän usko mihinkään, ei kansaan, ei itseensä, ei aatteisiin, ei Jumalaankaan. Mutta minä uskon! Ja Naimi uskoo! Ja oli kuin hän olisi saanut kiinteän pisteen avaruudessa, jonka avulla voisi kaikki parhain päin kääntää. He yhdessä…!
Tuon ukon arvostelu ihmisistä ja maailmasta ei ole puhdasta eikä puolueetonta, sillä se on seuraus hänen omista persoonallisista kärsimyksistään ja katkeruudestaan.
Hän on pessimisti. Hän on ehkä kylläkin tarkkanäköinen, mutta näkee kaikki väärässä valossa. Hän on kateellinen. Ja kuta enemmän Antero oli löytävinään hänessä heikkouksia, sitä voimakkaammaksi hän itse tunsi itsensä.
Kuului soutua, ja ukko huopasi, saaren pään kierrettyään, Anteron kohdalle. Hän pysähdytti veneensä lähelle rantaa ja tupakkaa pannessaan puhui heltyneellä, liikutetulla äänellä:
—Kuule, nuori mies, sinä sanoit, etten minä usko mihinkään, ettei minulla ole mitään pyhää. On, on minullakin jotakin pyhää, on luonto, tuo kummallinen, käsittämätön, ääretön universumi, sekä suuressa että pienessä—elämä tuolla ylhäällä tähtitarhojen takana, toinen tuolla syvyyksissä—kuka sen tietää, mitä se on, mutta suurta, salaperäistä se on. Mitä se on? Mikä olen minä? Mikä sinä, mitä me kaikki?—Tuletko veneeseen? Lähdetään salakan kutuun! Vietetään nuotiotulen ääressä saaren rannalla yö ja tuumitaan ja filosofeerataan!