Hän ei tiedä, kuinka on tullut kirkolta pappilaan. Eihän pitänyt sinne, vaan kääntyä tienhaarassa sillalle päin.
Ikäänkuin jonnekin päästäkseen, painaakseen päänsä piiloon, suuntaa hän askeleensa vanhaan tupaan. Siellä tulee häntä vastaan Kaarina, ihastuu, punastuu, huudahtaa hänet tervetulleeksi, mutta nähdessään hänen kalpeutensa kysyy huolestuneesti:
—Oletteko sairas?
Vasta silloin tunsi Antero kirvelevän kivun povessaan, tunsi, mihin oli sattunut, hänen päätänsä huimasi niinkuin pyörtymisen edellä, mutta sai hän kuitenkin sanotuksi:
—Kävelin ehkä liian kiivaasti—
—Tulitteko jalan? Yksinkö? Emme vielä odottaneet…
—Saanko mennä tänne tupaan?
—Olkaa hyvä, minä riennän sanomaan Robertille.
Hän tunsi, että tuvassa oli ollut joku juuri ennen häntä. Hän huomasi pöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat jääneet siihen, kun he olivat tästä lähteneet.
Kaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle mitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin saattaneet sen tehdä … olisi heidän pitänyt se tehdä.