Hän vaikeroi mykästi, sanattomasti. Häntä uuvutti, hän meni kuin tainnoksiin sisäisestä verenvuodosta.
Robert tuli. Antero kyyristyi kokoon, niinkuin haavoitettu, joka odottaa viimeistä armon iskua. Mutta Robert ei alkanutkaan puhua siitä, ei sanonutkaan heti paikalla: »Oletko kuullut sen hauskan uutisen?»
—No, nyt minä olen tehnyt lopullisen päätöksen!
Minkä päätöksen hän oli tehnyt?
—Kirjoitin siitä Snellmanille ja sain häneltä juuri tänään vastauksen.
Tahdotko kuulla, mitä hän kirjoittaa?
Robert oli niin innostunut, että alkoi heti lukea kirjettä:
—»Lapin-matkaasi, antautumistasi alalle, josta kirjoitat, voi kyllä pitää ennen suunnittelemasi tai sinulle suunnitellun uran katkaisemisena, eikä tätä aikomaasi askelta kukaan ole katsova kunniakkaaksi, mutta on tuleva aika, jolloin mielipiteet ovat muuttuneet.» Hän kehoittaa minua sitten seuraamaan Castrénin jälkiä, sillä, sanoo hän, »jos kerran halusi vetää tähän suuntaan, aatteelliseen työhön, työhön isänmaan hyväksi, niin ei sinun ole sitä haluasi vastustaminen eikä ottaminen esteitä ja vaikeuksia lukuun, koska sellainen halu meillä on niin harvinainen, että sen noudattamatta jättäminen olisi itse asian lykkäämistä tietämättömään tulevaisuuteen.»
Robert luki vielä joitain muitakin otteita. Antero katseli häntä, näki hänen pitävän kirjettä edessään, kääntävän sen kokoon ja pistävän taskuunsa, mutta ei voinut ponnistaa itseään seuraamaan kirjeen sisältöä. Hansikkaat ja huivi pöydällä kanteleen vieressä kiehtoivat hänen huomiotaan. Ne olivat tässä yhdessä kannelta soittaneet. Mutta välittääkö tuo hieno herra, laamannin poika, kanteleesta? On vain ehkä Naimin mieliksi kuunnellut hänen soittoaan.
Robert jatkoi:
—Enhän minä tiedä, mitä voin saada aikaan, mutta jos mieli luoda vähänkin valaistusta siihen Castrénin väitteeseen, että Suomen kansa ei ole maailman historiasta irti temmattu, yksinäinen suokansa, vaan että se on sukulaisuudessa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa,—niin, mitä sanot, eikö ole työ tekemisen arvoinen?