—Niin.
Robert, jonka silmät loistivat silmälasien takaa, oli kokonaan omissaan.
—Oli hauska, että tulit, en sinua vielä odottanut. Täällä ei ole ketään, joka minua ymmärtää. Otti tiukalle ukon kanssa, kun vielä setä häntä säesti. Isä sanoi: »Mene vaan, mutta minä en anna kopeekkaakaan.»—»Sitten minä otan lainan», sanoin minä. Se pani ukon miettimään. Sitä hän ei tule sallimaan, ja kyllä hän vielä antaa sen vähän, minkä tarvitsen. Luultavasti sedän neuvosta hän alkoi houkutella minua ensin lukemaan tohtoriksi ja sitten vasta, jos tämä halu ei vielä olisi haihtunut,—mutta kun setä kuuli, että minä sittenkin pysyin päätöksessäni, suuttui hän ja otti keppinsä ja meni kävelemään eikä ole sen jälkeen ollut minua näkevinään. Mamman kanssa oli vaikeampi, häntä on minun sääli, hän ei vielä usko sen toteutuvan—ei ole nyt Snellmanilla eikä Lönnrotilla suurta arvoa hänen silmissään—se on heidän syynsä—se oli se Snellmanin puhe,—sanoo hän.
—Sinä sait Snellmanilta kirjeen? Mitä hän kirjoittaa?
Hän ei huomannut Anteron hajamielisyyttä.
—Niin, paitsi sitä, mitä luin, kirjoittaa hän minulle vielä, että hänellä on ollut uusia rettelöitä sensorin kanssa ja että hän on saanut vihiä siitä, että häntä vastaan on voimia liikkeellä, joista hän ei vielä voi eikä tahdo sanoa, mistä päin ne uhkaavat, mutta että hänellä kyllä on omat aavistuksensa.
Ei sekään Anteroa huvittanut. Hän kuunteli sitä niinkuin kaukaista, hänelle kuulumatonta asiaa. Hän ponnisteli aivojaan keksiäkseen jotakin sanottavaa.
—Milloin aiot lähteä?
—Ehkä jo noin kuukauden päästä.
—Ja kuinka kauan aiot viipyä?