—No, mitä Jean Jacques, meidän suuri filosofimme? kysyi rovasti hyvillään siitä, että puheenaine kääntyi toisaalle.—Hänellä on siellä kovin soma pieni pirtti. Ukko on sen itse rakentanut oikein oman päänsä mukaan. Kun hän sinne menee, ei hän sieltä palaa ennenkuin myöhään syksyllä. Kun kaikki pojat kerran tulevat kouluun, ei hän luultavasti tule sieltä talveksikaan.
—Tapasitteko Ottoa? kysyi ruustinna.
—Häntä en tavannut, mutta kyllä Laurin. Ruustinna ja tytöt punastuivat, ja Antero huomasi tehneensä tyhmyyden. Lauri oli nähtävästi lähtenyt siitä kenellekään ilmoittamatta.
Ei tullut mitään tavallista yhteiskävelyä, vaikka ilta oli kaunis, Käyskenneltiin huoneissa ja verannalla. Professori vetäytyi pian kamariinsa, ja professorska valitti päänkipua ja katosi. Rovasti otti keppinsä ja meni rantaan päin. Robert harhaili kädet taskuissa ulos ja sisään, ja Anette näppäili hajamielisesti klaveria. Antero oli turvautunut johonkin kuvakirjaan, jota selaili salissa mitään näkemättä, mielessään tunne siitä, että hän oli täällä liikaa. Kun vain pääsisi lähtemään, kun jo tänä iltana…
—Missä Thure Hartman on? kysyi Antero.
—Niin, Thure, sanoi Robert, vilkkaasti pysähtyen hänen kohdalleen.—
Sinä et tiedäkään, Thure on matkustanut oppimaan suomea—sen Karin luo,
josta kirjoitit—sedän suureksi harmiksi. Se oli sekin sitä samaa
Snellmania!
—Robert!—torui ruustinna, joka oli istuutunut Anteron viereen ja viittasi päällään vieraskamariin.
—Niin, Snellmanin kylvöä, sitä se juuri onkin … sanokaa, maisteri
Hagman, eikö ole kauheata, mitä Robert aikoo tehdä?
—Elä nyt, mamma…
—Koettakaa saada hänet siitä luopumaan … teitä hän ehkä kuulee… Ette tietysti tahdo … olette samaa mieltä … voi, voi, jos Snellman ja Lönnrot eivät koskaan olisi tänne tulleet.