—Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä uutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä tarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä koskesta koskeen!—Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.
Hän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan ja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös metsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä kirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja siihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.
—Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!
Antero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.
—Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon erakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä kaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan ääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen—miltä maistuu?
—Mainiolta!
—Kappas poikaa, semmoinen kulaus!
Se kihahti melkein samassa Anterolle päähän.
—Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella eteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole Jumalan luoma!
—Kenenkäs se on?