Mutta silloin tuli kipu takaisin, pettymyksen, nöyrtymyksen, yksinäisyyden tunteen kipu vihlaisi häntä läpi ruumiin, että hän oli siihen paikkaansa vaipua. Mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja juoksi törmää ylös.
Sen päältä näkyi eteenpäin linjasuora maantie halki alavan korven ja toisessa päässä kaukana nousi tie ylös toiselle mäelle ja päättyi pystysuorana pilveen. Joku ajoi sieltä tänne päin. Ei hän sinne, ei sinne millään ehdolla! Oli polku synkkään metsään, ja hän poikkesi sille. Astui, astui, riensi, kiirehti. Täytyi kai yöksi jonnekin. Tie vie suuren suon laitaan. Siinä oli lato metsän reunassa kuivemmalla maalla. Miksei hän voisi viettää yötään tässä yhtä hyvin kuin jossain muualla! Se on tyhjä, tähän ei voi yöpyä, mutta hän istuutui kuitenkin sen kynnykselle.
Siinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen viimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.
Tähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka Rajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne oli elämänsä korvesta viimein kohonnut.
Hän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja työtovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne hänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa tarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin kihlajaisissa!… Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla, mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin kihlajaisissa! Se olisi suurta—sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri mies—edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien tuntemattomien suuruuksien panteoniin!—tämän metsätemppelinkö lahonneen sillan alle? »Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään ollut, ei miksikään tullut.» Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut? Siksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut.—Jää tähän sinä, joka itsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja hänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan jättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen mieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään muuta kuin se sama, sama, aina sama!
Mutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen kummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille jälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin maantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi Jaakko-sedäksi.
—Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti kätensä torjuen häntä vastaan.
—Minä se olen ja minun haamuni myös!
—No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini!
Mutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?
—Kuinkas te olette täällä?