—Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä mailta? kysyi Robert.
Päästäkseen niin pian kuin suinkin …. hänen täytyy, hän ei mitenkään enää jaksa! … sanoi Antero, että hän nyt lähtee vain muutamaksi viikoksi … kiertelee vain vähän täällä … että hän ehkä kohtakin palaa…
—No, siinä tapauksessa…
Hän tunsi koskettavansa heidän käsiään, kuuli vielä puhuvansa jotain, kärsi sisäistä kipua jokaisesta teeskennellystä sanastaan, ja väkinäisistä hymyilyistä syntyneet rypyt viiltelivät kuin tylsät veitset hänen kasvojaan.
25.
Antero käveli kiivaasti alas kosken sillalle tavatakseen siellä venemiehen, jonka kanssa hän…—Vasta sillalle tultuaan huomasi hän uskoneensa omaa valettaan. Eihän siellä kukaan häntä odottanut…
Minne hän menee?
Hänen päätänsä huimaa—jos hyppäisi yli huojuvan kaiteen—tai murtaisi mädän puun ja se sylissään syöksyisi kuohuihin—ja rovasti löytäisi hänet verkostaan ja vetäisi rantaan—ja Naimi tulisi katsomaan. Tai jos olisi se sulhanen tässä ja hän heittäisi sen menemään ja se menisi verkkoon ja vedettäisiin maihin ja Naimi tulisi häntä katsomaan!
Tämä on nyt valetta! Minä tahallani kiihoitan itseäni, teeskentelen tuskiani…
Ja suuttuneena itseensä riensi hän sillalta.