—Antero Hagman ja Risto Tolonen.
Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän oli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat, tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon, jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta pisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa loistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli valkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu suunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.
—Kaunis juhannuskala, vai mitä?
—Mutta kylläpä onkin!—huudahti ruustinna.
—Se on sinun onnellasi saatu, mamma!
—Sinä et huomaa vieraita, pappa.
Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan kupeelle.
—Tänne, hyvät herrat!—Laske tänne, perämies!
Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:
—Salvos advenire vos gaudeo.