Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin latinaksi:
—Salutem reddimus et gratias, reverendissime.
Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa kupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi leikillisen tuttavallisesti.
Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään—ja Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan sen juuri piti olla—ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka joiltakin kaukaisilta ajoilta—ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin, jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.
—Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin suuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä tyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen kasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja kesakkoinen.
—Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!—Antakaapa tänne se lohenpoika!
—Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni epävarmasti vavahtaen.
—Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta pihaan.—Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin—
—Kyllä minä—kyllä me,—eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa ketään silmiin.
—Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun Robertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota sinne odotettiin Karjalasta päin … heillä on ollut hauska matka Helsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja—sisareni ja hänen miehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.