—Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.
—Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja pitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.
—Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.
—Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon päivät.
—Vai kirjoitti hän!—Antero melkein huudahti.
—Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.
—Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa?
—Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja Kontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta karjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet ja käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri markkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun yksi esi-isistäni, Martinus Olai—
Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta, ajatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan, vaan Robert … että heitä oli ollut suuri iloinen seurue … ja hauska matka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies—kuka hän oli?— tulleeko hän tännekin.
—Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän rovastin puhuvan Ristolle.—Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan parantaminen.