Antero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän oli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että nämä täällä olivat sen unohtaneet.
—Hohhoo—voi, voi!—huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui
Anteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta—lausuiko ehkä hänestäkin?
Mutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin
tehnytkin.
Naisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.
—Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.
Kun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan yökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta jalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He seisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat järvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.
—Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.
—Tuleekohan halla?
—Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.
—Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.
—Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.