—Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?
—Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi tännekin.—Mitähän pappilassa taas poltetaan?
Kokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.
—Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.
Isäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta kohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi siinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen kirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi ammotti häntä vastaan… Mutta ihana se oli sittenkin ollut, hänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain mielikuvituksessaan, semmoisen elää… Naimi istuu yliopiston juhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja nyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo, että tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin sidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.
Kuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu täällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!
Minne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan vuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan kuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä mielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en mitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen aateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja ovat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan ylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas—ja se on!
Virsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili sitä ajatuksissaan…
Hän häilyi kuin valoisan pilven päällä—alhaalla maassa oli pimeä— yläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti kuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.
Kun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko paistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina kuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin silloin—se oli suurenmoisen ihana!