Isäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.
—Onko halla käynyt?
—Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma jätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.
—Entäs sitten?
—Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.
Anteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt kaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa näkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta. Hän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta kohti.
Ja Antero häpesi itseään.
* * * * *
Kun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun ylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:
—Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista tuumistaan.