* * * * *

On satanut pysyvän lumen, ja posti alkaa saapua ennenkuin sitä arvataan odottaakaan. Ruustinna on eräänä päivänä Kaarinan kanssa vanhassa tuvassa vehnäsiä leipomassa. Valkoinen niskaan solmittu liina päässä ja valkoinen esiliina edessä puuhaa hän pöydän ja uunin väliä. Rovasti tulee sisään, lähestyy ruustinnaa, joka on työntämässä peltejä uuniin. Kaarina odottaa hänen takanaan leipälapio kädessä. Samalla kun rovasti taputtelee ruustinnaa hartioille, laskee hän salaa kirjeen lapiolle. Ruustinna tarttuu lapioon ja aikoo työntää sen uuniin, kun huomaa kirjeen.

—Elähän sentään pane Robertin kirjettä paistumaan.

Ruustinna lyykähtää penkille, ja käsi vapisee niin, ettei tahdo saada kuorta rikki.

Kirje on päivätty Inarissa, se ei ole viipynyt matkalla kuin kuukauden, se on tullut poromiesten mukana Ouluun. Robert ei puhu mitään itsestään, sanoo vain, että hän on ollut oloihin nähden hyvissä voimissa. Sitä enemmän puhuu hän matkoistaan, kertoo seikkailuistaan, mutta ennen kaikkea työnsä tuloksista. Hän kulkee kuin löytöretkellä vieraissa maissa, missä joka askeleella jotain uutta ja ihmeellistä häntä odottaa. Joka päivä kohoo hän yhä ylemmä, joka hetki avartuvat hänen näköalansa. Hän on tullut siihen huomioon, että kielen tutkimus ei ole ainoastaan kielen tutkimusta, mutta myöskin historian. Se on hänelle vielä hyvin hämärää, mutta hän aavistaa kuitenkin jo, että suomalaiset heimot ovat kieliinsä ja murteisiinsa painaneet jälkiä kulttuurinsa kulusta… Ja monta muutakin uutta aatetta hän on saanut ja tahtoo niitä tutkimuksillansa valaista. Ja hän on niin innostunut, että ruustinnakin lämpenee etupäässä siksi, että tästä mielialasta päättäen Robert on terve, sillä jos ei olisi, ei hän voisi noin innostua.—»Kyllähän te vastustitte, kun minä lähdin, ja kyllä minä sen ymmärrän, mutta elkää, rakkaat, kaihit vanhemmat, enää olko pahoillanne. Tieto siitä, että seuraatte minua ja minun työtäni myötätuntoisuudella, antaisi minulle uutta intoa ja uutta voimaa—ja ennen kaikkea, huomaa se, rakas mamma, pitäisi minua terveenä ja vastustuskykyisenä kaikissa uhkaavissa vaaroissa.»

—Enhän minä—, mutta kyyneleet estävät häntä sen enempää sanomasta.

Oli tullut usein kirjeitä Helsingistä, Laurilta tytöille, professorskalta ruustinnalle.

Lauri kirjoitti:

»Nyt se on tapahtunut, Saima on lakkautettu. Tekoa niin katalaa ei historia tunne. Suu on tukittu siltä ainoalta, joka uskalsi ja voi julistaa totuuden niille, joiden tarvitsi sitä kuulla. Tämän mustan teon tekee vielä mustemmaksi se, että se, vaikka sitä kyllä väitetäänkin vääräksi, aivan varmaan on kotimaisten miesten työtä tai ainakin heidän alkuunpanoaan. Saimme juuri kuulla sen ollessamme koolla tavallisessa viikkokokouksessamme meidän luonamme. Emme vielä tiedä, mitä sen johdosta tulemme tekemään, mutta perästä kuuluu, sanoi torventekijä. Vaikkei siitä vielä olekaan varmuutta, niin en minä omasta puolestani ollenkaan enää epäile, että herra Hartmannilla on riepunsa tässä pyykissä. Minusta näyttää, että Thurekin sitä luulee, vaikken tietysti ole tahtonut sitä häneltä kysyä. Hänen päässään ne kaikki muutkin vehkeet punotaan. Hänen vaikutustaan se on, että kaikki etevät kyvyt syrjäytetään yliopistosta. Hän pyrkii itsevaltiaaksi konsistoriossa. Kaikin tavoin koettaa hän rajoittaa ylioppilaiden oikeuksia. Nyt ei saisi enää pitää serenadejakaan. Kun me osakunnassa tahdoimme ottaa esille suomenkielen asian, niin kielsi hän inspehtorin vallalla siitä keskustelun. Se oli muka politiikkaa, ja ylioppilaiden ei ole lupa—eikä tarviskaan—sekaantua politiikkaan. Minä ja kaikki meikäläiset tahdoimme panna vastalauseen pöytäkirjaan, mutta sitä ei sallittu. Minua hävettää, että olen hänen sukulaisensa, mutta minä olen ylpeä siitä, että hän näyttää sietävän minua yhtä vähän kuin minä häntä. Tavalla tai toisella aiomme osoittaa, että häntä halveksimme, tätä kätyriä ja häntyriä. Ei, se on niin hävytöntä, että kun ajattelenkin sitä—Saima lakkautettu!—niin käteni vapisee vihasta. Mutta oli miten oli. »Det går ett rop från norr tili söder, att världen hör de fria tili.» [Käy huuto pohjolasta etelään, että maa on vapaiden.]—Teidän ei tarvitse näyttää tätä kirjettä papalle—»

—Ai…