—Mutta miksi ovat ihmiset sellaisia? huudahti Naimi heittäen vaatteensa menemään.
—Siksi, että ovat jumalattomia.
—Minä näin papan silmistä, sanoi Kaarina,—ettei hän, vaikkei mitään virkkanutkaan, hyväksynyt tädin kirjettä.
* * * * *
Rovasti istui sinä iltana kauan kamarissaan ja mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa siitä, mistä käly oli kehoittanut. Hänen kai täytyi tehdä se, koska sitä siellä niin tarpeelliseksi katsottiin. Hänen oli yleensä vaikea ketään nuhdella ja torua, ja tässä asiassa oli se sitä vaikeampaa, kun Lauri pohjaltaan luultavasti oli oikeassa. Saiman lakkauttamista ei voinut mitenkään puolustaa, ei edes isänmaan edun kannalta. Onhan niillä olemassa sensuuri. Ja kuka tietää, mitä yksityisen vihan ja koston vaikuttimia tuon toimenpiteen alla piilee? Onhan ymmärrettävää, että se suututtaa ja kiihottaa nuorisoa semmoinen. Se on loukkaus heidän parhaita ihanteitaan kohtaan. Heitä täytyy kunnioittaa siitä, etteivät ota loukkausta äänettöminä vastaan.— »Niinkuin minä otin», tuli hän väkisin sanoneeksi itselleen. Se oli hänen elämänsä ainainen varjo, ettei oltu aikoinaan tehty mitään Arwidssonin puolesta. Hän, joka niin paljon uskalsi ja uhrasi, ei saanut mitään osoitusta myötätuntoisuudesta, vaikka sitä oli paljon olemassa. Ei sitä hänelle millään tavalla osoitettu. Rovasti koetti puolustaa itseään nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin sillä, että hän ei ollut Turussa siihen aikaan, mutta ääni sanoi aina, että siihen oli muitakin syitä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hän odotti nimitystään dosentiksi. Ja kun eivät muutkaan, mikäli hän tiesi … olisivat aloittaneet, kyllä hän olisi liittynyt. Mutta mitä olisi millään mielenosoituksella voitettu? Olisi silloisissa oloissa ollut mahdoton löytää sopivaa tapaa, josta ei olisi ollut vaaraa… Nyt oli nuorilla sama edessä… Tehkööt mitä tekevät, en minä pane lusikkaani siihen soppaan…
Mutta mitä tekevätkin, se täytyy tietysti kuitenkin tehdä sopivalla tavalla… Ja siitä hän kyllä voisi heille kirjoittaa.—Ja rovasti ihastui tästä aatteestaan niin, että pani nopeasti piippunsa syrjään ja tarttui kynäänsä.
Ensin pieni esipuhe siitä, että ylioppilaan päätehtävä ei ole politikoiminen, vaan opintojen harjoittaminen. Ei kuitenkaan voi kieltää, että esiintyy tapahtumia, joihin nähden ylioppilaskin tuntee tarvetta määrätä kantansa ja joista nuoriso ei voi olla lausumatta mielipidettään. Se on sen oikeus. Mutta on kuitenkin muistettava, että oikeus ei päästä velvollisuudesta. Jokaisella akateemisella kansalaisella on oikeus arvostella esimiehiensä mielipiteitä ja toimia, mutta hänen velvollisuutensa vaatii samalla, että arvostelu ei tapahdu sopimattomalla, kaikkein vähimmin millään loukkaavalla tavalla. »Sinun kirjeesi hengestä näkyy, että teillä on mielessänne joku protesti, demonstratsioni tai semmoinen. Jättäkää se kuitenkin tekemättä. Tahtoisin mitä vakavimmin varoittaa semmoisiin ryhtymästä, koska laki ja hyvä tapa sen kieltävät. On myöskin ja ennen kaikkea muistettava, ettei vielä ole mitenkään todistettu, että henkilö, jota epäilet, olisi ollut vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Mutta vaikka olisikin totta, mitä epäilette, niin olisi vähänkin huomattavampi mielenosoitus suuri onnettomuus maallemme. Koston kärki mielenosoituksen johdosta käännettäisiin meille epäsuopealla taholla kokonaan toisaanne, ei ylemmä eikä alemma kuin itseensä yliopistoon. Siitä voisi olla arvaamattomia seurauksia myöskin juuri sille asialle, joka teitä ja, sanon sen peittelemättä, myöskin minua innostuttaa. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin kaikki antipatian ilmaukset sikseen ja suuntaisin sen sijaan sympatiani häntä kohtaan, joka on joutunut kärsimään, joko adressin tai hänen kunniakseen toimeenpannun akateemisen juhlan muodossa. Itsestään kohdistuisi Snellmanille annettu tunnustus moitteeksi noille toisille, keitä sitten lienevätkin.»
»Lopuksi tahtoisin, rakas poikani, laskea sydämellesi vielä yhden asian. Sinun isäsi on entinen yliopiston opettaja, ja meidän nimellämme on vanha, hyvä kaiku maassa. Joukko virkamiehiä, kaikkein korkeimpiakin, professoreita, senaattoreita y.m. on sitä kantanut. Meidän suvustamme ei kukaan, ellemme ota lukuun setä Jaakkoa, ole sitä himmentänyt. En tiedä, kuinka minun poikani tulevat sille kunniaa tuottamaan. Ainakin minä Robertista ja sinusta tahdon toivoa, että tulette pitämään kilpemme kirkkaana. Tämän kaiken sanon minä sentähden, että jos sinä jollakulla tavalla liiasta innostuksesta, ajattelemattomuudesta tai jostain sentapaisesta joutuisit tekemisiin pedellien ja yliopiston kurinpitokomitean kanssa, sinä et voisi tuottaa suurempaa surua ja mielipahaa isällesi.»
Rovasti luki kirjeensä läpi ja oli siihen tyytyväinen. Hän oli lämminnyt, pitänyt kuin pienen puheen vanhaan totuttuun tapaan nuorisolle. Saattaahan olla, että tämä kaikki nyt on turhaa hälytystä ja ettei ole aihetta mihinkään pelkoon. Mutta oli hän kuitenkin hyvillään, että oli tarjoutunut tilaisuus sanoa sana nuorisolle sen oikeuksista ja velvollisuuksista.
2.