Oli kuutamoinen sunnuntai-ilta. Rovasti ja tytöt, Kaarina ja Naimi, palasivat kävelyltä, jonka olivat tehneet sillalle postia vastaan. Kun ei sitä kuulunut, poikkesivat he vielä kirkolle, nousivat sieltä kokkomäelle, jonka poikki talvitie kulki Korpivaaraan. Nämä kävelyt, joille rovasti heitä joskus pyysi, olivat tytöille erityisen viehättäviä ja mieluisia. Isä oli silloin aina tavallistakin herttaisempi ja puheliaampi, ja pitäen häntä kumpainenkin käsipuolesta pääsivät he häntä likemmä kuin muulloin. Ukko kertoi heille muistoistaan, entisistä ystävistään, ylioppilasajoistaan, kuinka oli haaveiltu, toivottu ja petyttykin. He saivat hänet kertomaan, kuinka hän oli tutustunut äitiin—ollessaan kotiopettajana hänen hienossa perheessään Turussa—kuinka olivat tulleet tänne erämaahan, hänen entiseen kotiseutuunsa, miten oli täällä ensi aikoina eletty—kertoi kovista halla- ja nälkävuosista, kuinka oli hänkin koettanut kansaa herättää ja saanutkin lukutaidon sille kannalle, ettei nyt ollut montakaan ripillä käymätöntä. Mutta paljonhan oli jäänyt aikaan saamatta, mitä olisi ollut aikaan saatava. Maantien oli hän hommannut, mutta ei saanut kiitosta siitä ainakaan alussa. Ja koskia oli perkkauttanut, niin että Kontokoskestakin nyt voi päästä kuka hyvänsä, kun siihen ennen hukkui joka vuosi monta veneellistä. Ja kertoi rovasti haaveistaan, jotka eivät olleet toteutuneet, eikä tiedä, toteutuisivatko milloinkaan: kanavista, joita olisi tännekin saatava. Nyt rakennetaan Saimaan kanavaa, mutta sitten vasta sen merkitys olisi oleva täydellinen, kun latvavesistöt täältä ja muualta paikallisten pienempien kanavain avulla siihen yhdistettäisiin. Se olisi aikaa se, kun tässäkin Kontokoskessa olisi kanava ja ylempänä myös ja merijahdit pääsisivät uimaan aina Korpivaaraan ja siitäkin sivu! Saataisiin alas tervat, talit, mastopuut, ja takaisin tullessa tuotaisiin viljaa Pietarista, ja voitaisiin perustaa rautatehtaita ja käyttää hyväksi meidän järviemme malmirikkautta. Uusia elinkeinoja sillä tavalla synnytettäisiin. Niin, niin, ne on niitä kuutamotuumia, niistäkin voi, lapsikullat, kuutamossa haaveksia, eikä vain sulhon suloisista silmistä…
Tytöistä oli erityisen mieluista, että isä kaikesta tästä heille kertoi, että siten piti heitä kuin vertaisinaan, niinkuin poikia. He voivat näillä kävelyillä olla hänen kanssaan vapaita ja avonaisia, ja heitä ilahutti varsinkin se, kun näkivät, kuinka suurta iloa ja tyydytystä heidän harras kuuntelemisensa tuotti isälle nyt, kun ei ollut kenen muunkaan kanssa puhella lempiaineistaan… Ja hän oli palkkioksi siitä heidän kanssaan leikillinen, kertoi kaskuja, teki pientä pilaa tai heltyi ja taputti heidän poskiaan ja hyväili heidän käsiään.
—Jaa, jaa, elämällä on surunsa, mutta sillä on ilonsakin. Pääasia on, että ihminen ainakin joskus koettaa nähdä kaikki kauniissa valossa. Tällaisena ihanana iltana se joskus onnistuukin.
He olivat tulossa takaisin pappilan pihalle, astellen kuutamoista koivukujaa, jossa puut seisoivat suurina huurusta kuin kesällä lehdistä, mutta kuitenkin läpikuultavina kuin kristallikruunut.
—Kylläpä tämä on kaunista! sanoi Kaarina.
—Voi, voi! huokasi Naimi. Täytyykö minun todellakin jättää tämä kaikki?
—Vesille venosen mieli tervaksiltakin teloilta, neidon nuoren miehelähän kullaisestakin kodista.
—Ei, ei, minä en tahdo täältä minnekään.
—Etpä suinkaan, vaan annat väkisin viedä itsesi.
—Jos Björn olisi edes pappi, että olisi voinut tulla tänne apulaiseksi.