—Ei puhuta apulaisista, ei niistä ainakaan meillä ole suurta iloa ollut, huokasi rovasti.
—Niin, ei, virkkoi Naimi kuin katuen.
Hetken päästä sanoi Kaarina:
—Onkohan Hanna taaskin mennyt Honkaniemeen?
—Hanna-parka, sanoi rovasti.—Tytöt, meidän täytyy päättää yksi asia: jättää Hanna rauhaan. Minusta mamma vähän liiaksi näyttää hänelle pahaa mieltään eikä malta olla moittimatta ja pistelemättä. Mutta se yhä vain vieroittaa häntä meistä muista.
—En minä sitä oikeastaan ollenkaan kummastele, sanoi Kaarina.
—Toivotaan, että se vielä sittenkin menee ohi ja että hän ainakin joskus voi katsoa maailmaa yhtä valoisin silmin kuin mekin näin— tämmöisinä ihanina iltoina.
—En minä luule, että hän koskaan luopuu siitä, mistä kerran on lohdutuksensa löytänyt.
Kaarinan ääni oli värähtänyt. He pysähtyivät pihamaalle. Koko talo seisoi siinä huurteisten koivujen ympäröimänä.
—Tuskin on maailmassa mitään niin kaunista, niin haaveellisen yliluonnollista, kuin tämmöinen talvinen näky, sanoi rovasti pysähtyen portille. Se on kuin aatetta ilman sanoja, sisältöä ilman muotoa, se on kuin kiteytynyttä musiikkia. Se on vaiti, ja kuitenkin se soipi.