—Miksei sinusta ole tullut runoilijaa, pappa?
—Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous— nuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta nyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin siinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain surullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin.
—Mistä se tulee?
—Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet? Minä luulen, että ne lähettää meille Jumala. Ne ovat hänen enkelejänsä, jotka näkymättömin käsin koskettavat meissä kieliä, joita emme voi itse soittaa. Suurilla runoilijoillakin on se lahja.
—Minusta tuntuu ihan, kuin olisi jo joulu, ja kohtahan se onkin, sanoi Naimi.—Pappa, saako Lauri tulla jouluksi kotiin, vaikka onkin niin pitkä matka? Kun nyt on minun viimeinen jouluni. Ehkä tulee Anterokin, jos hänet kutsumme. Ja tiedättekö, että minua aavistuttaa, että Robertkin toimittaa meille sen yllätyksen, että saapuu.
—Sano se mammalle, se tekee hänelle hyvää.
—Mutta missä on mamma, kun ei istukaan papan kamarin ikkunassa meitä odottamassa?
—Ei, mutta postihan on tullut.
Lentäen riensi Naimi sisään.
Ruustinna istui salissa postilaukku sylissä.