Lauri meni maljapöydän luo, horjahti vähän ja tarttui lasiinsa.
—Kiitos, toverit,—ette te hurranneet meille, vaan aatteelle—me asetimme sen yläpuolelle kaikkea. Minun sydämeni on täysi, enkä minä osaa sanoa, mitä minä tällä hetkellä tunnen. Eikä minun tarvitsekaan— te tiedätte sen ilmankin, sillä meidän kaikkien sydämemme sykkii samassa tahdissa—jaa, minä tahdoin vain sanoa, mitä aina olen sanonut —mitä merkitsevät indiviidit, kun vain kansat—Suomen kansa on vielä nuori kansain joukossa—se on pieni ja vähäinen, mutta sillä on oma tehtävänsä, jonka sallimus on sille antanut—jos se siitä luopuu, jos se jättää sen täyttämättä…
Hän huomasi joutuneensa pois ladulta, oli unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hän seisoi tulipunaisena silmiään räpyttäen ja lasiaan sormien. Toverit odottivat jatkoa, koettaen pitää kasvojaan suosiollisessa ilmeessä…
Silloin alkoi kuulua veisuuta toisesta huoneesta, suljetun oven takaa, jonka edessä Lauri juuri seisoi pöydän päässä.
—Se on, niinkuin tässä juuri sanottiin, nuorison asia, meidän asiamme, ja me olemme nuoriso! Snellman sanoi eräänä ikimuistettavana hetkenä…
Mutta nyt ei hän muistanut, mitä oli tahtonut sanoa—ja veisuu kuului yhä voimakkaampana.
—Vait siellä, te ynisevät ämmät! huusi hän oveen päin kääntyen.
—Sitäkö Snellman sanoi? kuului jostain peremmältä huonetta kysymys kuin yksinpuheluna. Sille hihitettiin jossain samalla taholla.
—Hss … jatka, Lauri!
Veisuu jatkui voitonvarmana nousten ja laskien pitkissä laineissa ikäänkuin tahtoen huuhtoa yli tämänkin huoneen.