—Suu kiinni, sanon minä!—ja Lauri potkaisi jalallaan oveen, jolloin veisuu samassa lakkasi eikä sieltä seinän takaa kuulunut hiiskahdustakaan. Mutta nyt häiritsi Lauria se, että se oli lakannut ja hän oli joutunut kokonaan pois aineestaan.
—Herkesivätpäs rääkymästä, varikset…
Mutta hän ei saanut kuin muutaman yhtymään nauruunsa. Monen kasvoilla oli vaivautunut ilme. Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran mielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen kääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä:
—En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa…
—Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys.
—Ei mitään tämän enempää.
—Maljasi sitten! Eläköön puhuja!
—Eläköön tai kuolkoon!—ja Lauri tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja paiskasi sen palasiksi lattiaan.
Hän tunsi tehneensä fiaskon ja näki, etteivät toverit hyväksyneet hänen käytöstään. Antero tuli hänen luokseen:
—Ne nyt olisi voinut jättää rauhaan, kun eivät hekään ole meille mitään häiriötä tehneet.