—Mutta itsehän sinä olet sanonut, että heidän veisuunsa häiritsee sinua.
—Ehkä olisi meidän jo aika lähteä.
—Minä en lähde, ennenkuin olen juonut itseni sikahumalaan.
Nyt hän sai kannatusta joiltakuilta.—Se oli oikein: Sitä ne tarvitsivat nuo!—Mutta Antero luuli huomaavansa, ettei tämä tunnustus Lauria tyydyttänyt. Hän näki hänen yht'äkkiä nousevan ja rientävän ulos. Jälkeen mennen tapasi hän Laurin seisomassa toisen kamarin kynnyksellä avatussa ovessa. Sisällä oli kihermä miehiä keskellä lattiaa olevan pyöreän pöydän ympärillä, yhdellä edessään raamattu.
—Ka, veisatkaa nyt, nyt saatte veisata, nyt en minä enää puhu … vaikka yötä päivää, kuinka paljon haluatte…
—Lauri, tule pois, miksi sinä häiritset toisten hartautta?
—Enhän minä häiritse, minähän päinvastoin…
Nuoret miehet siellä sisällä eivät liikahtaneetkaan.
—Jos tahdotte kuulla jumalansanaa, niin astukaa sisään ja sulkekaa ovi, sanottiin sieltä.
Lauri paiskasi oven sillä vauhdilla kiinni, että se ponnahti takaisin auki. Yksi heistä nousi ylös ja tuli sitä siivosti sulkemaan.