—No, nyt on pahin ohi, kuiskasi Naimi. Musti sai sen, mikä oli aiottu sinulle.
—Naimi … torui ruustinna.
Mutta Naimi vain nauroi, ja hän oli Anterosta ihanampi kuin koskaan ennen. Niinkuin lämmin virta puhalsi hänen iloisuutensa ja hyvä tuulensa läpi jäätyneen mielen.—Heidän tekonsa oli oikea!—ja sillä hetkellä hän melkein kummasteli, että oli voinut sitä katua ja siitä itseään moittinut ja muita tuominnut.
Heidät vietiin ylisille, Robertin kamariin, joka oli lämmitetty ja laitettu kesäiseen kuntoon. Kun he sieltä palasivat, oli illallinen katettu heitä varten, ja ruustinna ja tytöt istuutuivat heille seuraa pitämään. Rovastia ei kuulunut. Lauri koetti olla vapaa ja huoleton, kyseli yhtä ja toista kotiasioista, mutta ei päässyt oikein luonnolliseen ääneen.
—No, mamma, sanoi hän yht'äkkiä, toru nyt sitten ja toru papankin puolesta.
Ruustinna koetti tekeytyä niin moittivaksi kuin hänelle oli mahdollista:
—Niin, kuinka sinä saatoit, Lauri, niin tehdä?
—Minun täytyi, mamma, minun täytyi!
—Täytyi? Kuinka täytyi?
—Minä olisin ollut huono mies, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein.