Antero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin kertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin Naimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään nojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin huudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan, milloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui hän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä hän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi. Hän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei kirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut nukkua uudelleen.
Kun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää niinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä kesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä ajanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua, mutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä, voitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.
Hän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina tekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana saaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää. Hänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään ole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä.—Ja näinhän minun ei siis tarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää ja omistaa!
Mitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi ilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt? Rakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö kaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys, mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!
Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan häntä…
Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli se valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen neljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä koivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen olisi tehnyt mieli polvistua—ensi kertaa elämässään—polvistua tuon valoisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen heleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein ennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen elämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa nurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin harras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.
6.
Hän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä milloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden rantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu notkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan ja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt häntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei toteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi, tahdoton tuuditettavaksi—olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka iäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten »nirvana», mikä syvä elämän kokemus tuossa: »se on sallittu!» Sillä kuka täällä kohtalonsa määrää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä onnensa portille?—olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen?—— voi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on noilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa, niin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu, kun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi, että hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa pyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään, jota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta—kuletettuna.
Oli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja tähdettyi ja suureni ja laajeni.
Kerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen ihanille rinteille … en saapunutkaan.